maanantai 30. marraskuuta 2015

Menneisyyteni

Moni on pyytänyt mua kirjoittamaan mun omasta menneisyydestäni, sitä en tiedä kuinka totuudenmukaisen te siitä haluatte ja toisaalta, en voi kertoa teille kuin vain sen totuuden elämästäni. Joitaki asioita tuun suosiolla jättää pois ja vain siksi että yritän ne asiat itsekkin unohtaa, eli yritän olla repimästä vanhoja haavojani auki, korjaus kuitenki on vienyt niin paljon aikaa.

Lähetään ihan alusta siis.

Synnyin 19.07.89 Lahdessa, porukat vissiin meni kuukausi ennen mun syntymää naimisiin.
Pari vuotta siit eteenpäin me muutettiin Haapavedelle, syytä en tiedä miksi.
Äidin entisestä avioliitosta mulla on 1 isosisko ja 2 isoveljeä ja isän entisestä liitosta 1 isosisko, eli olin heidän ensimmäinen yhteinen lapsi. Pian sit syntykin Jukkis joka on 2-vuotta mua nuorempi. Siit muutamia vuosia eteenpäi syntyi vielä kaksosetkin.
Kotona elämä oli , hmm, miten sen kuvailisi. Aluksi ihan mukavaa ja kai me oltiin onnellinen perhe. Sitä en vaa muista enää kunnolla milloin asiat kääntyi päälaelleen. 
Äidistä tuli väkivaltanen ja isää ei juuri kotona näkynyt ku nukkumassa tai syömässä. 
Oliko sitten minun vikani että äidistä tuli sellainen vai ei, en tiedä enkä koskaan näin aikuisiälläkään ole siitä hänen kanssaan jutellut. 
Muistan et sain pienistäkin asioista selkääni, mm. tippumalla jäihin. 
Koko perusoulu meni aikalailla koulua ja kotia hiukan peläten.
Tiedän että en ollut mikään helppo lapsi, ongelmissa vähä väliä, oliko se sit kapinointia että pääsi kotoa pois vai ei.

Ala-aste ku alkoi, olin ensin innoissani. Mut pian sekin muuttui. En oikeen koskaan tiedä mistä se kiusaaminen alkoi tai miksi juuri minä olin kohde. Se vaan paheni päivä päivältä ja mun oli vaikea saada ystäviä.
Aloin kai masentua jo ala-asteikäisenä. Jouduin käymää psygolokien juttusilla, välil oltiin sijaisperheessä ja kerran oltiin jopa Alavieskan perhekodissa tosin 4 päivää vaa. Pari kesääki minut sijoitettiin Simoon ja syksyksi palasin takaisin vanhempieni luo. 
Muistan etttä 6-luokalla mun olo vaan paheni ja aloin salaa ettii tietoa miten lopettaa oma elämä, ei tästä en koskaan kertonut kellekkään.
Mut sit ajattelin et hei, mä oon kestäny tätä jo 6-vuotta, mulla on ainaki yksi paraskaveri jota en kyl saanu edes oikeen tavata kun äidin mielestä hän tuotti ongelmia mulle, ja helvetti hän oli oikeessa siin suhteen. Mut anyway, ajattelin et yläaste alkaa kaikki muuttuis, Luokkavaihtuis, saisin uusia kavereita jne. Aloin elätellä toiveita taas elämän suhteen. Tupakin polton olin fiksuna likkana aloittanut jo 4-luokalla ja ajattelin et ku kaikki muutki siel polttaa ni saan paremmin kavereita ja dokaamisen aloitin jo 6-luoklla, sillä niihä neki yläasteel juo. Ne ns. "kovat ja suositut" tyypit teki ja halusin olla samanlainen. Voi, kunpa joku olisi kertonut kuinka väärässä olinkaan....
7-luokka oli alkamassa ja mun masennus vaan paheni. Mun luokka tuli täyteen juuri niitä ihmisiä joita olin jo ala-asteella pelännyt, ne jotka töni, haukku jne. Mut en mä voinu kertoo kellekkää. Ala-asteella mulla oli mahtava rehtori joka puuttu heti kiusaamiseen mut hän ei ollut yläasteel enää. Mä koitin sinnitellä, oikeesti mä koitin. Kiusaaminen vaan jatkui. Menin puhumaan sitten muutaman frendin rohkasemana rehtorille mut se oli paha paha virhe. Rehtorin mielestä vika oli mussa ja pojat vaan käyttäytyy niin ja ne tyylii huutelee ja nauraa keskellä metsää puillekki. 
Sit jouduinki nuorten psykiatriselle osastolle ku jäin kii viiltelystä. Mulle todettiin hoitojaksolla pha masennus ja sain siihen jotain lääkitystäkin ja päätettiin et jatkan psykologian tapaamisia. Osastolla ollessani mietin et mikä helvettii mus on vikana. Miksi kaikki niin vihaa mua. Iha sama miten päin oot kotona, aina saa pelätä saavansa selkäänsä ja sama koulussa. Tuntui et olin loukussa. 
Sit olikin Jukkiksen synttärit ja sain luvan soittaa kotiin jotta voin toivottaa hänelle hyvää syntymääivää mut sainki kuulla että kotona riidellään, isä ei pidä vihkisormusta enää. Olin ihan raivona, miksi vanhemmat eivät itte kertoneet et aikovat erota ja että isä muuttaa pois, miksi kuulin sen pikkuveljeltäni? 
6 viikon hoitojakson jälkeen pääsin taas kotiin ja koitin sinnitellä yläasteen läpi. Helppoo se ei ollut, aloin aamuisin voida psyykkisesti pahoin jotta ei tarvinnu mennä kouluun. Mulla nousi aina aamuksi kuume ja äiti väitti että mä vaan pelleilen. Ja oliko ihmekkää, mä olin valehdellu sille niin paljon koska jos olisin kertonut totuuksia asioista esim. ku väitin nukkuvani teltassa takapihalla ku karkasinki sille ainoalle parhaalle kaverille yöksi olisin vaan saanut selkääni taas. Sit äiti veiki mut lääkärii ja siel selvis et kaikki mun oireet on ollu psyykkisiä kun pelkään niin paljon. Aloin jopa lintsaa koulusta ja tietyiltä tunneilta minne en vaan uskaltanut oikeen enää mennä. Aloin vihata koulua!
Kaiken ton keskellä sain vielä tietää että isäni pettää äitiä! Heidänhä piti vaan olla asumuserossa mut tällä käy joku tankakka punapää emäntä saunomassa jne jne. Mistä tiiän tän? No sain isältä kännykän itselleni joka oli ollu hällä käytössä, pieni moka isältä vaa se että oli unohtanu poistella viestejä. Go Dad! Muistan ku laitoin iskälle et sen kannattaa itte tulla poistaa nää viestit ennen töihin menoo tai mä näytän ne äidille. Ei vaikee arvata mitä isä teki. Äidille ku kerroin et tiiän et isällä käy muita naisia ni mua haukuttiin valehtelijaksi jne jne. Sain jopa kotiarestiakin. Se vai sai mut suuttuu enemmä ja enemmä. Olin jopa salaa jatkanu viiltelyy ja ryyppäämistä. 
Aletaan tulla 9-luokalle, viimeinen vuosi ja sit pitäisi tietää minne sitä menee jne. Mä vaan halusin pois Haapavedeltä. Olin huomannu että tämä henkilö jota olin koko ala-asteen ja yläasteen pitänyt parhaanani kaverina olikin vain feikki ja selkäänpuukottava lehmä!
Pääsin sit opiskelee Lahteen 10-luokalle ja siitä lähti sit tän tytön kunnon alamäki elämässä.
Ryhmä oli tosi mukava ja tunnun sopeutuvan sinne aika hyvin, oliha sielki näit kuuluisii "pissiksii" mut en välittänyt heistä niin paljoa.
Mut sit onki eräs kohtalollikas ilta.
En muista oikeen tarkkaa miten mä nää tyypit tapasin. Lindaan kai törmäsin netissä. Simon no, sen mä olinki jo tavannut aikaisemmin, oli mun esirakkauteni ja henkilö jolle menetin neitsyyteni. 
Mut anyway. Simon kautta tutustuin Janiin ja Janin kautta Hönöö, Kasikseen ja muihin hömelöihin. Sit kuvioihin tuli tosiaan Linda, Korhonen, Misha, Ellu ja Noora. 
Muistan ku istuttii Lindan ja näiden kaa Korhosella ja koska muutki pössytteli ni mäki halusin jotta kuuluisin porukkaa. Mä aloin todellakin dokaa ja sekoilee ku pääsin Lahteen.
Ensin se oli vaa dokailuu näiden kaa, pian pilvenpoltteluu ja kohtapa oliki lääkkeet mukana. Ei, en mä heitä syytä et mä menin ja vajosin pohjalle. Mä itte päätin sille polulle lähteä vain jotta tunsin kuuluvani porukkaan mukaan mut kiesus mä olin taas vääräs. Mä vaamasennuin enemmä ja enemmän, tein typeriä juttuja, olin putkas jne jne. Porukat alko olee huolissaan musta tai no isä ehkä enemmä,äidistä en niin tiiä. Viiltely jatkui pahempana jo, se ei ollu enää kerta kuukauteen pari vekkii vaa se alkoi olee jo tyylii joka toinen päivä, aloin olee itsetuhoisempi päiväpäivältä ja haistatin tyyliin vitut elämälle. 
Mulla oli säpinää ensin Hönön kaa mut se ilmeniki väkivaltaseksi hepuksi, viel tänä päivänäki mun oikee ranne naksuu tämän henkilön takia ja vain muutamat tietää kenen ranteen se pisti paskaksi, osa vaan kuullu tarinan että näin oli jollekki muijjalle käyny. Sit pian se vaihtuikin Korhoseen ja hetki meniki ihan ok hänestä huolehtiessa. Hän oli sekakäyttäjä ja kai mä senki takii hänen kaa pyörin ku silt sai kaikkee mil sai ns. oman pään aina kuntoon ja taas toisaalta mä pelkäsin et se tekee ittelleen jotain niin ku silloin yksi aamu ku lähdin pitkästäaikaa kouluun. 
Aamu oli vaikuttanu oudolle ja sovittii et tuun skolen jälkee takas hänen luo. Nousin bussiin mut mun vaisto sano kokoajan että mee takaisin. Sit sainki tekstarin mis oli eräänlainen viesti josta tiesin et nyt kaikki ei oo hyvin. Jäin samantien seuraaval pysäkillä pois ja menin takaisin. Juoksi pysäkiltä suoraa hänen luokseen ja kilkutin kelloa niin kauan että hän tuli avaa oven. Ja prkl mä olin oikees ja helvetti et mä olin raivona sille! Se paskiainen oli vetänyt molemmat ranteensa auki, pelkkä verivana kulki makkarista kylppärii ja kylppärin lavuaari oli kuin kauhuelokuvasta. Mä vaa huusin shälle niin paljon ku vaa sieluni sieti, haukuin pystyyn ja soitin hätäkeskukseen ja käsin sen vaa maata lattialla ja koittaa pitää kädet ylhääl. Samalla aloin siivota stkuja jotta koira ei nuolis kaikkia veriä lattialla. Mä olin pettyny ja mä olin raivoissani. Eikä hän koskaa osannu selittää miksi hän niin teki. Pian tuon tapahtuman jälkeen Linda sit nappas hänet itselleen ja olin pitkään vihainen mut en mä kauaa voinu olla. Sillä olihan he ainoot mun frendit joiden kaa mulla "oli" hyvä olla. Joten meidän sekoilut jatkui. Sit aloinki pyörii yhden Mishan kaa pari pv mut se loppu lyhyeen. Tulin raiskatuksi 3.12.2005 ja Misha tunsi sen tyypin. Hän ei kai tahtonu uskoa että hänen frendeistään kukaan voisi koskaan tehdä mitään vastaavaa. Siitä sitten sain vaa lisää potkuu alamäkeeni, sekakäyttö ja pössyttelyt jatkui, kyttien kaa oltiin tekemisissä ja paljon. Mutsi halus mut kotiin koska pelkäs kai miten mun viel käy, isäki yritti saada mua kotiin mut sit mie teinkin katoamistempun hetkeksi. Jouluksi menin sit kotiin ja siel sit tapeltiinki kunnol et meenkö takas lahteen vai jäänkö haapavedelle. Hetkeksi pääsin takaisin mut sit jäin kii että mua ei juuri koulussa enää näe ja sit tulikin muutto takaisin haapavedelle äidin luo.
Jouduin äidillekki maksaa 100e vuokraa et sain asua siel, mut ei se enää kyl ollutkaa mun koti, ei se koskaan ole tainnut ollakkaan.
Yritin käydä 10-luokan verkossa loppuun ja isä yritti valvoa että teen hommani mut en mä kovin hyvil arvosanoil pärjänny sielkää.
Terapiaa kai harkittiin mut kieltäydyin ja tulevat oikeudenkäynnitkin pelotti, sillä en siihen maahamuuttajaan olisi enää halunnut tavata. Käräjäthä me voitettii mut hovioikeudessa me hävittiin vaik se jätkä muutti lausuntojaan ja valehteli siel, stna mulkvisti, pilasit mun elämän!
Aloin sit käydä jotain nuorten työpajaa koska enhä mä saanu lusmuilla ja miettii mitä mä haluan vaa mun oli tehtävä jotain. Sitäki kesti tovin ja tapasin sitten yhden Jannen. Ruvettii olee hydessä. Pääsin Jyväskylään opiskelemaan ja hän muutti kanssani sinne. No, ei sielkää kaikki iha hyvi menny. Jätkä petti mua ja viel erään tietyn ihmisen kanssa ja koska olen vannonu että en hänen nimeään tääl sano ni jätän sen nytkin pois. Yritettii me kyl korjata välit mut joo, perse edellä puuhu. Muutettii hetkeksi sen porukoille Kärsämäkeen kunnes saatiin oma asunto keskustasta. Hetken meni hyvi mut pian me alettii vieraantu ja olee ennemminki kämppiksii toisillemme ja se vissii jostain suomi24:sta pokas ittelleen uuden muijjan. Mä taas, no mie sit ihastuin naapuriini Mikko oli hänen nimensä. Muutamii vuosii oltii yhdes vai oltiinko me vaa vuosi,en muista. Mut seki tarina sai ikävän lopu jota en tahdo muistella.
Olinko viel tossa välis kuivilla? No,paskat! Mä olin edelleen itsetuhoinen ja mun masennuskin diganosoitiin todella pahaksi. Ennen Mikkoa mähä kävin katkollakin. Oikeesti mä hain itte ittelleni apua. 
Mä olin vetäny elämäni kirjaimellisesti pohjamudasta pohjamutaan, lääkkeil sekoiluu ja viinalla sekoiluu, viiltelyy ja itsemurhayritykset.
Sit yksi aamu otin puhelimen kätee ja soitin itkien isälleni et mun elämä ei voi enää jatkuu näi. En mä voi herätä aamulla ja ekana ajatella onko bissee tai vodkaa tai tabuja, mä oikeesti menetän viel henkeni. Isä kuulma ties kokoajan mitä mulle oli tapahtumassa mut ei voinu puuttuu asiaan ja syy kai oli se et se ties mun suuttuvan vaa enemmä ja enemmä, halusi kai odottaa että mun omat silmät aukenee.
Nii sitä sit lähdettiin Ylivieskaan Visalaan, piti olla vaa 2vk jakso mut tuliki 5kk jakso. Eka kyl tosin olin viikon ja lensin pellol... Syys yksinkertainen, en pitänyt omastahoitajastani jonka kanssa tosin jouduin sen 5kk käymää läpi. Se oikeesti itki vähä väliä ja sääli mua ja mun elämää, ihmetteli ääneenki kui mä voin ees olla elossa enää. Ei ihan fiksuu käytöstä siltä eukolta.Siit osastoreissusta en paljoo haluu muistella mut Jampan mä haluun aina muistaa, siinä oli mun tukipilari <3
Tosiaan, vappuna sit pääsin pois ja äiti haki miut ja mentii sen liikkeen 5w bileisiin ja joo tää likka joi kyl mut ei enää samalla tavalla kui ennen. Hetken aikaa mul meni oikeesti hyvin. Sit tuli Mikko mun elämää. Oli meil hetkemme mut oli meil helvettikin. Muutin sit pian kärsämäellä omilleni ja siit se sekoilu sit taas lähti. Ryyppäämistä ja lääkkeit...
Sit muutkinki takas haapavedelle omilleni. Ei ehkä elämäni fiksuin veto. Äidillä oli uus mies ja tällä miehellä on idiootti veli sanotaa näin ja kutsutaan häntä nimellä Pera. Peran kaa tuli sit vietettyy aikamoinen kesä, se sääti mun plus öö en oikee tiiä oliko se nykynen vai ex vai mikä harakka lie olikaa mut nii. Sen kaa tuli dokattuu, pössyteltyy ja vähä kaikkee muutaki. Jopa vedin kunnon yliannostuksenki ku olin taas saanu kaikesta tarpeekseni. Sit tapasin Juhon, alkuun vaikutti kaikki hyvälle mut se kaikki oli valhetta. Muutettiin Suolahteen jossa helvetti sit pääs irti. Se jätkä hakkas mua, nakkeli seinään, yritti kuristaa hengiltä jne. En mä kehannu skoleen mennä naanamustana. Lääkäreille selittelin et olin kaatunu rappusissa tai millo liukastunu kylpyhuoneessa kunnes yhtenä iltana murruin ja kerroin lanssi kuskille totuuden. Silti en osannu siitä enää irroittaa. Jonku aikaa jaksoin sitä sekoilua ja ihme säätöö mut sit muutinki omilleni. Yritin rakentaa elämäni uudelleen ja aloin käydä terapiassa taas. Kerranki oli kiva terpatti, se kuunteli ja ymmärsi mua. Neuvo muuttamaan omilleni ja jättää se jätkä taakseni. Olin saanu suolahdessaki muutamia kavereita mut en mä heihin luottanut. Kai olin jo tuossa vaihees elämää oppinu et ihmisiin ei ole luottamista, ei sitten mitenkään päi. Meni pari kk ja en kuullu Juhostakaan mitään ja hyvä niin mut sit se prkl paskiainen ilmestyi ovelleni. Sai puhuttuu ittensä takas mun elämään tai no niin luulin kunnes kävi ilmi että sil oli säätöö mun entisen luokkakaverin kanssa. Seki ilmeni mulle baarissa ku oltiin porukalla siel. Siinä tuli mun lopullinen raja vastaa. Kui mä saatoin olla niin tyhmä, uskoo ja luottaa aina kerta toisensa jälkeen ihmisiin. Miksi mä en vaa ottanu opikseni? Sit tein jotain mikä meinas olla peruttamatonta. Vedin purkillisen unilääkkeit, rauhottavia ja ties mitä ja viinaa vaa lisää niiden kaa. Entinen luokkakaveri plus naapurini soitti lanssit ja mä jouduin teholle. Teholla herätessäni nään jonku hoitajan kasvot joka kysyy mikä mun vointi on ja et hiiltä pitäisi juoda. Katoin vaan vihaisena ja sanoin "vittu, mä oon vielki tääl", mä oikeesti en olisi halunnut herätä enää tähä pahaan maailmaan. Tappelin pari tuntia lääkäreiden ja hoitajien kanssa et ne päästi mut lähtee kotiin, tiesin että on olemassa lomake jolla ne voi päästää mut menee. Äitiki soitteli sinne ku Juho oli sille soittanu ja kertonu et mut viedään teholle, paskiainen. Seki vaa huus mulle puhelimessa ja mä lopetin puhelun siihen ku sanoin "älä huuda,mä en jaksa nyt tätä" ja löin luurimen korvaan. 
Kun pääsin takas kämpille, entinen luokkakaveri oli vastas ja antoi vaa avaimet ja mun lompakon käteen ja hävisi paikalta. Seuraavana päivänä menin käymää Juhon luona kun kuulma oli niin huolissaan miusta ja mä sit menin sinne dokaa, tosin mikään ei noussu mul päähä,kiitos hiilen. Sit pysyttelinki pari päivää ihan omis oloissani ja mietin kaikkee. Tein hetkellisen sovinnon äidin kanssa ja juttelin isänki kanssa. Sit vaan tein päätöksen et etin asunnon Jyväskylästä ja lähen sinne,aloitan ihan alusta kaiken. Ei enää mitää typerii itsemurhayrityksii, ei enää kusipäisii jätkii elämääni. Nyt vaa keskityn itteeni. Sehä sit meniki hyvin. Muutin pian sen jälkeen Jyväskylään, sain mahtavan kämppiksen ja sain paljon uusia ystäviä. Ongelmiaki kyl tuli ja niiden seuraamuksia muutin sitten omilleni. Sanotaan näin et eninen vuokranantaja yritti kusettaa lisää rahaa. Se ukkeli oli muutenkin pimee! Rynnii välil omil avaimil sisään jne... 
Sit pian tapasinkin entisen aviomieheni Antin. Tavattii irc-gallerias ja ruvettiin juttelee. Pian sit tavattiin ja no, se johti moniin uusiin tapamisiin ja siihe et muutin Joensuuhun. Olin kyl ennen häntäki miettiny sinne muuttoo ku oppisopimuskiinnosti ja nuoriso-javapaa-ajanohjaus kiinnosti ja siel olis zäänsei siihen. Pari vuotta oltiin Antin kanssa yhdessä ja kuukausi naimisissa. sit hommat vaan kaatu. Vieraannuttiin toisistamme näin nätisti sanottuna. Oon tähänki mennes puhunu kaikista existäni aika kiltisti, jättäny mainitsemasta että pettivätkin ja osan jättäny kokonaa mainitsemasta. Ollu muitaki sekakäyttäjä exiä ja hakkaajia mut oon päättäny heidät unohtaa.
Tosiaan, avioeron jälkeen mul oli jotain tooosi epämääräsii säätöi, en koskaa ollu onnellinen heidän kanssaan ja olin aika surullinen.
Sit tuli kesä ja Lotta kysy et miten olis jos lähtisinki Jussina Nummeen ja hetken mietittyäni sinne mä lähdin ja sitä en tuu koskaan katumaan, sielä tapasin nykyisen rakkaani Riston <3
Vaik mulla ei vielkää mee iha sillee 100% hyvin, mä kamppailen syömishäiriön kanssa mut alkaa näyttää et mä annan sille sairaudelle köniin ku se mulle, kärsin masennuksesta vielki mut en enää niin pahasta. En viiltele enää enkä suunnittele itsemurhaa. Tietty on päiviä ku voisin vaa jäädä sinne sänkyyn ja itkee mut sit ku muistelen mistä kaikesta mä oon selvinny, nousen ylös ja alan potkia elämää takaisin perseelle, joskus kosto on se suloisempi tapa ;D
Ainii, kuis mä oon edelleen hengis? Heh, minkä pahan tappaa jos paha ei siihen itsekkään ole kyenny, tääl sitä ollaa ja taistellaan takaisin.

Kiitos kuuluu mun ihanille ystäville jotka tiiäette mun tarinan kokonaisuudes, kiitos ku ootte jaksanu olla aina mun tukena. Kiitos Enni ku et koskaan antanu mun vajota uudelleen pohjalle, oot mulle rakas <3 Kiitos Ristolle et oot näyttäny mull et elämä voi olla onnellistaki ja pienistäkin asioista voi iloita ja kestätä mun kiukuttelut ja sekoamis vaiheet ja okei sen pellen puolenki, rakastan sua aina <3

Btw, oon ollu kuivilla vesil tovin, kyl mä dokaan mut muut mä oon jättäny taakseni. Keskityn vaa itseeni ja treenaamiseen, ystäviini ja rakkaaseeni <3

XOXO



perjantai 27. marraskuuta 2015

Voittajan on helppo hymyillä!

Tuli sitten tälle viikkoo treenattuu 3pv putkeen ja tänään on ansaittu lepopäivä!
Ei kyl hajua vielä mitä sitä illal keksis tuon oman murun kanssa ^^

Keskiviikkona käytiin PT:n kanssa uuden treeniohjelman eka osia ja kiesu et oon ylpee itsestäni!
Kyykyis oli 30kg painoo ja se piru vie meni!
Penkkipunnerruksessaki oli 30kg painoo ja seki meni mut ens alkuu teen silti 25kg painolla jotta se menee puhtaasti.  Muutenki tiiossa rankempia treenejä ja maanantaina pääsen tutustumaan kakkos osioon yhdessä PT:n kanssa.
Eilen käytii ekaa kertaa kokeilemassa Circuit-treenii ja mä rakastuin siihen, siin pääsee kunnolla haastaa itseään ja saa zemppauksia muiltakin. Ens viikolla uudelleen!

Multa uisein kysytään et kuka on Porissa hyvä PT ja annan teille vihdoin vastauksen siihen.
IS-Coaching ja Ilkka Santahuhta! Just Love It That Man!
On oikeesti tooosi hyvä ja osaa hommansa. Zemppaava,kannustava ja osaa potkia tarvittaessa perseelle. Eikä siltä jätkältä koskaan lopu vissiin toi positiivinen asenne joka oikeesti tarttuu.
Oon nyt hänen kanssaan tehny yhteistyötä 10vk ja nyt lähti 11vk käyntiin. Painoo lähti 10vk:ssa 7,1kg ja tuntuu et painoo ja senttei lähtee kokoajan. Lihasmassaaki tulee kokoajan lisää ja on energisempi olo. Et Porilaisille tiioksi jotka sitä PT:tä oli vailla ni siin on loistava heppu!

Kuis muuten mulla menee?
No,ylläri ylläri, ollaan muuttamassa mut ei porista pois vaan vihdoin isompaan asuntoon ja rauhallisempaan taloon. Tääl ky on vk.loppusin ja joskus viikollaki sellanen  meteli et iha sama ku asuis baarin alakerras, minä jos joku tiiän millasta siin on asuu :D

Hommattii vihdoin ja viimein kapselikahvinkeitin ja aaaaaawh, oon rakastunu siihen :D
Enää ei siistäs talos juoda normaalia kahvia :D

Mieliala on ollu suht pirtee, kiitos rakkalle ihanalle ystävälleni Ennille joka jaksaa aina kuunnel mun murheita ja huolia vaikka välissä onki se miljoona kilometriä ja ei hälläkää aina helppoo oo. Love u girl <3

Mut toi muru vissii saapuu kohta kaupasta vanhempiensa kaa ni lopettelen blogini tähän tälle päivää ja meen keksii jotain tekemistä tälle iltaa :)

XOXO


tiistai 24. marraskuuta 2015

Hoplaa!

Kuten joku jo tuossa aikaisemmin minua huomauttikin että on hiukan postaukset jääneet muuttoni jälkeen. 
Tässä on hiukan ollut kaikenlaista ja sit taas ei niin kaikenlaista, eli olen ollut hiukan sotkussa ja välil selvillä vesillä, mutta yritän nyt parantaa tapani ja palata kirjoittelemaan tänne :)

Muuton jälkeen kaikki ei ole menny ihan niin ku olin suunnitellut, enemmän ja vähemmän päin persettä.
Oppisopimuspaikkaa ei ole, ei ole enään töitäkään eli ollaan taas niin ku tyhjänpäällä enemmän tai vähemmän.
Riston kaa ollaan kyl edelleen yhdessä ja no, välil menee hyvin ja välil mennää lujaa päin seinää, mutta eikös se ole aika normaalia jokaisessa suhteessa?
Frendejä en juurikaan ole tääl saanut, eli olen aika pirun yksinäinen tääl mut jospa siihenki tulisi muutos kun tuli haettua lähihoitajan koulutukseen aikuispuolelle, nyt vaan siis odotellaan pääsykokeisiin kutsua.

Painoa olen ny saanu pois -34,1kg eli edes jotain positiivista ja projekti jatkuu edelleen kera personaaltreinerin :)
Lähtöpaino tammikuun 20 päivä oli 116,3kg, nyt marraskuun 20 päivä 82,2kg, eli oon ihan tyytyväinen suoritukseen :) 

Ainoa pienehkö ongelma on toi syömishäiriö joka tuntuu tulevan taas esille. Vähänki syö jotain ni eka ajatus on päässä että on mentävä salille tai lenkille tai hölkkää. Pelkään kokoajan että lihon kaikesta. Eikä se nyt auta että alan olla korviani myöten tuota fucking ruokavaliota jota en edes kunnolla noudata, pitäs syyä 5 kertaa päiväs ni paskat, mä syön tyylii 1-3 kertaa päiväs ja mini annoksia. Alkaa hiukan itseäkin pelottaa että entä jos tää riistäytyy käsistä, onko painonpudtuksesta tullu mulle pakkomielle, olisiko siis aika pitää breikki ja jos on, osaisinko?
Välil vaa tuntuu et oon tän kaiken keskel ihan yksin,kaikkien näiden mun ajatusteni kanssa.
Peilistä katsoo edelleen se sama läski kasa, en mä nää mitää muutosta itsessäni. Pieniki painon nousu vaikka vaa menkkojen takia, tuntuu et oon vihanen itselleni ja vähennän syömistäni huomattavasti.
Toki mulla olis Risto jolle puhua mut toisaalta tuntuu turhauttavalle puhua hänelle tästä kaikesta mitä mun pään sisällä oikeen tapahtuu. Tuntuu et ainoo mitä hänkää osaa minulle sanoa on "rakas, et sä ole lihava" "eikä painonpudotus ole sitä että se kokoajan tippuu" tai "lihakset kasvaa ni painoki voi nousta". Tuntuu et aina ku se sanoo noin ni haluun vaa huutaa ja LUJAA! Eli pitäisikö mun siis mennä jollekki kallonkutistajalle puhuu? Niistähä mulla on jo kokemuksia eikä hyviä sellaisia mut toisaalta se vois auttaakki.
Äh, en tiiä mitä tässä tekee tai miten päi edes olla, voiko enempää ihminen olla eksyny omalta polultaan?
Miksi just nyt ne kaikki ihanat ihmiset joille oon voinu puhuu näistä ovat nyt liian kaukana minusta ;(

Mut hypätään asiasta kukkaruukkuun tai johonki sen tapaiseen.

Ollaan Riston kaa suunniteltu ulkomaanmatkaa jonnekki etelään, näil näkymin Kreikkaan Roodokselle.
Pitihä mun sinne Turkkiinki lähtee mut no sehä sit peuuntu sattuneistsa syistä ja seki minnuu vituttaa tällä hetkellä enemmä ku haluan myöntääkkään.
Eli saa nähä toteutuuko tämäkään.

Pari uutta tatskaaki oon ottanu tääl ollessani, kaulaan kolme tähtee ja vasempaan käteen vanhoja viillon jälkiä peittämään Jack and Sally kuvan jossa teksti "the time broke my heart". Kokeilen saanko napattuu omalta fb-profiilistä kuvan ja videopätkän niistä teillekki ihasteltavaksi :)

Kohta on se helvetin jouluki jota vihaan yli kaiken, voiko sen yli vaan nukkuu??

Sori nyt tää hiukan masentavan oloinen teksti mut pidemmän aikaan ollut jo tää fiilis ja toisaalta teki taas ihmeen hyvää saada purkaa ajatuksiaan tänne vaikka onki ehkä sekavan oloinen :D

XOXO






Tattoo Nation: Video kuvan tehny Jyrke ja tähdet teki Jesse (?)




Hiukan on tuostaki painoo lähteny,laitan uut kuvaa sit ku ollaa jossain 35-40kg poissa ;D

perjantai 4. syyskuuta 2015

päivittelyä

Hetki taas vierähtäny kun ole tänne mitään kirjoitellut. Ollu hiukan kaikenlaista shaipaa jne :D

Oon nyt sit muuttanu Poriin ja asun Riston kanssa yhdessä, jotku teistä sen tiesikin jotka mua facebookissa seuraavat. Alku kuten aina on ollu hiukan haastavaa. Uusia kavereita en silleen ole saanut mut yhden kuitenkin. 
Tapasin Janinan yhteisestä fb-ryhästä ja nyt hänen kanssaan tulee lenkkeiltyä.
Sali treenit on jääny hiukan taka-alalle kun en viel ole täältä oikeen kunnon salia itselleni löytänyt mutta kai senkin pian löydän.
Eli painon kanssa nyt jojoillaan hiukan mut ei ku itteeni niskasta vaa kii ja takas routuun.

Viihyn joo kyl tääl Poris mut duunii olis kiva saada tai ees jotain tekemistä päiville kun suunnitelmat on hiukan kussu kiitos entisen kouluni josta erotodistuksen saaminen kesti ja kesti. Nyt sit odotellaan työkkärin aikaa ja mietitää oppisoppari uusiksi. 
Kavereitaki sais kai paremmin ku olis jotain tekemistä.
Välil fiilis et oon hiukan yksinäinen ja tuntematon kaupunki. Mut mä selviän, oonha aina ennenkin selvinny tavalla tai toisella :)

Aku jäi miun exälle, ikävä on sitäki kova kuten monia monia ihania kavereitani jotka sinne Joensuuhun jäi! <3 Pakko yrittää tulla pian moikkaa teitä sinne!

Mitäs muuta mie oonkaa tehny täs välis kun vaa muuttanu ja lenkkeilly? :D
No, tuli tossa oltua Riston isän 60-vuotis synttäreillä heidän mökillään ja oli kyl kiva mesta. Sellanen söpö pieni mökki kylä :D 
Siel tutustuin suurin osaan Riston sukuun ja sen vanhempiinki ja tietenkin sen veljeä unohtamatta. 
On sillä kyl vaa hieno perhe! Kaikki tukee toisaan ja niil on keskenään niin lämpimät välit toisiinsa ja vanhemmat auttaa aina, ei ne jätä pulaan.
Ihailtavaa tuollainen perhe :)
Venetsialaisetki tuli tutuksi, oltiin silloinki heidän mökillään ja mä pääsin ekaa kertaa isoon veneeseen ja joo, mua pelotti aluksi ihan sikana mut sit se oliki super kivaa. Okei, mä en ees osannu pukee mitää pelastusliivejä ylleni vai mitkä pirun paukku liivit olikaan :D
Risto kalasteli ja saiki 3 ahventa ja 3 haukee ja mä nautin auringosta :)
Illal sitten kateltiin raketteja ja kokkoa koko porukalla :)

Kotiki saatu hyvin sisutettuu ja Riston vanhemmat sano että meillä on söpö pesä ja mulla on hyvä taulumaku plus sisustusmaku ;D

Kipeenäki oon kyl ollu, antibiootti kuuri just loppu ja nyt puskee syysflunssaa :/

Itsetunnon kanssa saan taas kamppailla, vihaan peilikuvaani taas päivä päivältä enemmän. Enkä oikeen osaa sanoa minkä tämän taas laukaisi :( Hetken meni jo niin että en ajatellut itsestäni mitään negatiivista mut kun katson ympärille, varsinkin jos ollaan isommalla porukalla liikenteessä, tunnen että olen porukan lihavin ja rumin ihminen. Miksi olen siis alkanu taas sorsimaan itseäni? Alkanu taas kontrolloimaan syömistäni ja juomistani ja tuijjottelee puntaria enemmän. Haukun jopa itse itseäni ihan ääneen läskiksi jne. Aivan kun en enään arvostaisi itseäni, aivan ku osa mua olisi kuollut tai se taistelu paremman elämän puolesta on loppunut että olisin luovuttanut. Mikä mulle on tullut? Mistä tää kaikki oikeen johtuu?
Mihin se mun sisällä ollut itsepäinen ja päättäväinen minä on kadonnu, se joka usko itseensä ja tiesi että pystryy mihin vaan jos uskoo itseensä tarpeeksi, mitä sille tapahtui?
Välil tuntuu että olen vain haamu siitä mitä olin joskus. Yritän hymyillä, yritän nauraa, yritän nauttii elämästä mutta esitänkö reippaampaa kuin olen? Vai olenko vain liian yksinäinen täällä?
Ehkä mulla on nyt vaa liikaa aikaa miettiä itseäni kun Ristoki pääsi siihen vartiointi koulutukseen ja oon ilonen että se pääsi. Ittee vaa harmittaa jumittaa nyt himas ku kaikki kusee :(

Turkin matkanki jouduin perumaan. Luulin kun ensin oli puhe että vaihdan matkustajaksi Riston että hän lähtee mut hitto, olis pitäny uskoo omaa vaistoo ja peruu se aikaa sitten. Seki harmittaa vietävästi, kerranki olisin päässy ulkomaille lomalle mut ei... Ehkä mua ei oo tarkoitettu lähtee ulkomaille.

Sit asia mitä oon pohtinu paljon ja olen tästä Ristonki kanssa puhunu ja parille ystävälle.
Onko mun elämän tarkoitus luopuu kaikesta jotta pääsen eteenpäin vai teenkö hallaa itselleni?
Miettii tätä mun ja Riston suhdetta. Mä luovuin Espanjan duunista vaa siksi että voisin kattoo voisiko mun ja Riston jutusta tulla jotain vakavempaa ja siitä tulikin. Mä luovuin koulusta,ystävistä jotta pystyin muuttamaan tänne Poriin ja meidän olisi helpompi olla yhdessä. Luovuin Turkin reissusta koska Riston ilmeestä näki että hän ei todellakaan halunnu että lähtisin sinne yksin tai exäni kanssa. Mistäs muusta mä oon luopunu, Akusta koska Risto on allerginen sille. 
Jos mun elämässä on tarkotus luopuu kaikesta mistä pidän niin vittuileeko elämä mulle kun se antaa mutta pakottaa luopumaan vai onko jotain parempaa edessä päin? En kuitenkaan halua olla se ainoa joka tekee uhrauksia, en suhtees en elämässäni. Nyt on muiden vuoro näyttää korttinsa!

Mut tällänen pieni päivittely, Risto varmaa tulee kohta kaupasta jonne se meni porukoittensa kanssa ja sit kai ehkä aletaa tekee safkaa tai sit vaa ollaa sohvalla ja ihmetellää maailmaa ja mä koitan saada kuumeen pois.

XOXO

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Tulevaisuus pelottaa

Täs muutamana päivänä oon miettinyt paljon tulevaisuuttani.
Suunnitelmia on paljon, siis paljon mutta se mitkä niistä toteutuu ja miten on asia erikseen.

Isoin asia mikä mua pelottaa on tää mun ja Riston suhe. En usko siihen että se kaatuu välimatkan takia vaikka mun painajaiset niin ennustaa mut enemmä se et kuink me saadaa tää toimimaan ku kirjaimellisesti asutaan eripuolilla suomea.
Jep, toki edelleen aijjon yrittää saada sen oppisopimuspaikan täältä Porista mut entä jos se ei onnistu, onko meillä varasuunnitelmaa?
Muuttaako Risto sitten Joensuuhun ja jättää oman elämänsä tääl?
Sil kuitenki on perhe ja ystävät tääl kun taas Joensuussa mulla on vaa koulu ja muutama hyvä ystävä.
Ärsyttää ku joutuu odottaa koulun alkua että pääsee juttelee opon kaa asiasta.
Tietty seki zäänsi ois et siirto toiseen oppilaitokseen jonnekki muualle jossa kummatki aloittas puhtaalta pöydältä ja ihan uudessa ympäristössä.
Mut missä kaikkialla on Nuoriso-ja Vapaa-ajanohjaajan perustutkinto?
Suolahti, Haapavesi, Kälviä? Muita? Pitkää tukia asiaa ^^
Mut entä jos mikään näistä ei onnistu?
En pääse oppariin tai saa siirtoo tai Risto ei saa duunii tai asuntoo Joensuusta? Mitä sitten? Pitääkö kaikkeen tehä varasuunnitelma? Entä jos kaikki kusee ni kuseeko meidän suhdekkin? Joudunko mä viel luopuu koulustani ja keksii jotain muuta?
Ihmekkää et mun pää on hiukan sekasi kun näitä kelaan melkeen kokoajan yksinäni. Ristolle puhuisin jos löytäisin sanat enkä aina meinas alkaa itkee :(

Toinen mikä mua on jo tovin pelottanu/mietittyttäny on perhe.
Välil haluan saada oman perheen ja välillä en.
Syy on aika yksinkertainen, kai pelkään millainen äiti mä olisin mun lapsilleni. Samanlainen kui oma äiti oli? Ei omaa äitiä kohtaan pahalla mutta mä en koskaan haluaisi olla sellainen äiti. Mä en halua koskaan lyödä omaa lastani, enkä koskaan haukkua häntä. Enkä varsinkaa koskaan halua sanoa hänelle näin: "Jos mä olisin tienny millainen pentu sinusta tulee, olisin tehnyt abortin".
Tiedän siis millainen äiti en haluaisi olla mutta pelkään että entä jos musta tuleeki.
Nii äitiki kerto että sen äiti oli häntä lyöny ja sit hän teki samaa omilleen.
Voisko mussa kuitenki olla enemmä isäni luonnetta?
Mut en taas haluaisi olla kokoajan tienpäällä ja jäädä pois lapsen tärkeistä asioista ja juhlista työn takia. En haluaisi että perheessäni olisi myöskään sitä että pojat saa tehä mitä lystää ja tytö taas ei.
Millasen perheen sit haluisin ja millainen äiti haluaisin olla?
Haluisin tasa-arvoisen perheen, läheiset välit, rakastava, turvallinen, tukeva. Kun lapsi tekee virheen, haluaisin olla se joka neuvoo tekemään oikein. Kun lapseen sattuu, haluan olla se joka häntä hoivaa ja huolehtii. Haluaisin olla juuri sellainen äiti mitä minulla ei koskaan oikiastaan ole ollut, haluan sellaisen perheen mitä voin vaan muilla ihanoida.
Ei väkivaltaa, syrjimistä vaan lämpöö ja rakkautta.
Tiedän että lapsen kasvattaminen ei oo helppoo eikä varsinkaan ruusuilla tanssimista mut se on jotain mitä mun elämästä taitaa nyt puuttuu.
Mut pelkään että musta ei tuu koskaan äitiä, et se on vaa mun haave josta voin vaa haaveilla.
En tiiä ees miten muhu on nyt iskeny näin kaamee vauvakuume muutenki.

Ollaa siis kyl Riston kaa puhuttu lapsista jne.
Mut nii, jos sen ehkäsykapselin laittaa ni siihen menee 5-vuotta. Oonko mä valmis odottamaan niin kauan?
Oon kuitenki jo 26-vuotias ja mitä mä oon saavuttanu?
En mitään!
Opinnotki viel kesken.... Huoh, kai oon se meidän perheen mustalammas joka ei koskaan saa mitään aikasekseen....

Mut se mistä tää vauvakuume on tullu ni kai siit ku saan vähä välii lukee facesta ku joku kavereistani on tullu raskaaksi tai just synnyttäny. Nään kavereiden lapsien kuvia tai saan hoitoon jonkun heistä.
Hassua, minä joka joskus hoin että "Lapset ovat niin kauan kivoja kuha ei oo omia", haaveilen nyt sitten omasta lapsesta.
Tietty seki ajatus mieleskäyny että entä jos en voikkaa saada lapsia, mitä sitten?

Siksi kai tulevaisuuski pelottaa, niin monta asiaa mielessä ja mihinkään ei oikeen ole vastausta tai ratkaisua ja ääneen et oikeen osaa / uskalla puhua kun pelkäät että se vaikuttaa painostukselle.


Eikä näitä fiiliksii helpota se että mä vihaan edelleen mun peilikuvaa ja ne ajatukset itsestäni pahenee päivä päivältä.
Tänää salil huomasin et mä oikeesti oon vihanen itselleni, omalle kropalleni ja haluan tuhota sen.
Miksi mä oon tällänen läski kasa? okei, painoo on ny lähtenyt -25,1kg ja mun pitäs olla ilonen ku se on nyt 91,2kg eikä se 116,3kg mut ei, mä en vaa oo ollenkaa tyytyväinen! 
Mun pitää olla hoikempi, mun pitäs olla nätimpi, mun pitäs olla jotain muuta ku tää kasa läskiä!
Välil mietin mitä Risto näkee mussa kun on mun kaa, mitä se näkee mitä mä en näe?
Mut sit se on nii ihana ku se sanoo et mä kelpaan just sellaisena kui oon ja mä niin haluisin uskoo ne sanat mut mun pää ei anna mun uskoo, ei enää siin vaihees ku oon taas itteeni peilistä kattonu.

Mikä helvettii mua vaivaa?
Miksi just mulla pitää olla näin perkeleen pahat itsetunto-ongelmat?

Huomaan et alan taas pudottaa syömisen määriäni, vaik nälkä olis, mä en syö enää kaikkee mitä otan. Pitiki kehuu et mulla on sen suhtee menny hyvin.
Oon taas alkanu psyykata itteeni että en tuntisi nälkää, en anna sille tunteelle enää valtaa.
Miksi tää ei halua parantua? Onko siit painonpudotuksesta taas tullu pakkomielle?
Mikä miut saa ajattelee näin itsestäni?
Tavallaa pelottaa ja raivostuttaa noi ajatukset mut sit taas tavallaan oon hemmetin ylpee että mä pystyn edelleen hallitsee kehoa ja mieltäni.
Salilla painan sata lasissa vaikka välil meinaaki päässä heittää mut en anna sen hidastaa mun menoa. 
Päivät menee sillee et aamulla pari kuppia kahvia ja salille, sit proteeini juoma ja ehkä leipä jos sallin sen itselleni sit illal hiukan salaattii ja jotain kullan tekemää ruokaa.
Okei, en oo sille halunnu myöntää että mun oksentelu taitaa johtuu siit et syömishäiriö on ottanu vallan taas. Jep, mä oksentelen taas ruokiani ulos. 
Mun pitäs kertoo Ristolle mut mua pelottaa. Entä jos se vihaa mua tän jälkeen?
Siis kyl se tietää mun syömishäiriöstä jotain, enemmänki sen et oksentelen ja lasken kalorit ja syön tooooosi niukasti välil ja välil o päivii ku en syö ollenkaan mitää ja et joo, joskus oksentelen. 

Just ku kaiken piti alkaa mennä hyvi, saatiin pari lisäpäivää yhdes oloon ja lähen vasta 27.7 takas Joensuuhun ni mun kroppa ja pää sekoo. Kai tää kaikki johtuu stressistä kun en osaa oikeen sanoo tulevaisuudesta mitään muuta ku että pitää odottaa mitä tapahtuu.
Jospa toi kultaki tulis ennen mun koulun alkua käymää Joensuussa. näkis millanen mesta se on ja joitan munki kavereitani ^^

Jospa tän tekstin avulla ne painajaisetkin unohtus, joita nyt oon nähny ja paljon.
Liittyen siihen että me Riston kaa erotaan ku ei kestäkkää välimatkaamme tai sitten et oon ollu raskaana, saanu keskenmenoja kolme kertaa ja sit ne lapset ovat alkaneet verisinä kummittelee ja hokemaan että musta ei tuu koskaan äiti, mä en tuu koskaan saamaan lapsia ja kun tuun neljännen kerran raskaaksi ni viimesillä viikoilla ne lapsi henget puukottaa sen syntymättömän vauvan jotta se ei saisi syntyä ja sit se syyllistää mua siitä kun en suojellutkaan häntä tarpeeksi ja Risto siinä unessa syyllisti mua kaikesta. Kun en huolehtinut ittestäni paremmin ja sit mä vaa meinaan tappaa itteni ja siihen yleensä herään kun tunnen terän kaulallani. 
Ihania unia taas ollut viimeaikoina....
Ihmekkää jos mä en halua nukkua....

Mut kai tää on pakko taas lopetella tälle iltaa ja koittaa nauttii näistä muutamista päivistä mitä saan viel viettää rakkaani kaa ja unohtaa noi kamalat ajatukset päässäni. Jospa tää helpottaisi minun oloani edes hetkeksi että sain purkaa taas ajatukseni tänne.

XOXO


 
 

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Päivittelyä

Jep jep, Porissa yhä ollaan ja kämpile joskus, viimestää 27pv kun sit 31pv lähettävä Kuopion Rockiin kera rakkaan pikkusiskoni Sikun kanssa <3

Tääl on menny ihan sillee kivasti.
Päässy tääl käymään salillaki tällä viikkoo vaik toi LadyLine tääl oo nii hyvä kun Joensuussa mut anyway. Saanu päätään siel selvitellä rauhassa ja hetki omaa aikaa.

Paino toistaseksi pysyny samana, ihmekkö tuo ku rakas tekee nii hyvää ruokaa et HUH HUH :O <3
Tääl opetellu syömää hiukan kaikkee uutta ja koittanu saada ton syömishäiriön kurii vaik oikeesti se on nii vaikeaa.
Miten ne ajatukset saa pois päästä?!?
Joka kerta kun katon peiliin, tahon vaa murskata sen kuvan minkä näen.
Joka kerta ku syön, lasken päässä kalorit ja auta armias jos syön "liikaa", kostan ittelleni syömättömyydellä.
Nyt tullu herkuteltua nii paljon ja siit seurannu itseinho....
Vedän taas enemmä noit laihdutuslääkkeit et paino ei vaa vahingossakaan pääsis nousemaan...
Tiedän et ongelma on mun pään sisällä ja että pitäs saada muutettua omaa ajatusmaailmaa mut äh, voisiki se tapahtuu sormia napauttamalla.
Onneksi Ristolle oon hiukan voinu puhuu näistä mun ajatuksista ja se ymmärtää mua eikä painosta sit syömään jos en taho. Kyl se kannustaa et yrittäs ees vähäsen ja monesti sen mieliksi vähä syönykki.

Mitä uusia juttuja sit oon maistanu?
Punastalihaa olen opetellu pikku hiljaa syömään. Siis MINÄ joka vihaan sitä! Mut lupasin että kokeilen.
Okei, pekoni ei oo mun juttu, se maistu kamalalle tai sit vika oli mussa ku mä sen kokkasin :D
Jauheliha, no ööö... Ehkä jos Risto sen kokkaa ni voi olla parempaa :D
Sit eile oli jotain naudan pihvejä, eka reaktio oli et en tienny onko se hyvää vai super hyvää, pidänkö vai en ja joo, se on vielki mysteeri. Ei se sillee pahaa ollu mut maistu hassulle, ehkä mä voisin syyä sitä useemminki?
Sit oon oppinu syömää leipää, siis iha vaaleet leipää, en muistanu kui hyvää se on tai pasta, varainki nuudelit ja spagetti <3
Ranskalaiset, no... En oikee vielkää tykkää, ne aiheuttaa edellee pään sisällä kamalaa sotaa...
Mut hyvä alku mulla ainaki on kai.

Tehtii Riston kaa diili et se tekee ruuat ja mä leivon ;D
Yksi päivä tosiaa tein vadelma muffineja ja niist tuli hyvii ja eile tein sit lettuja iltapalaksi.
Niitäki hiukan ittekki söin.
Lettujen takia oon tänää ollu syömättä, ähky paska olo. Kolme kuppii kahvii riittää mulle.

Ei tää olo tääl oo koko aikaa ollu ruusuil tanssimista.
On meil ollu hiukka riitaakin.
Enemmänki sen takia ku mä kaipaan takas Joensuuhun kavereiden takia ja ehkä mua vähä harmittaa ku melkee kaikki ihanat ihmiset on Pieksämäellä Big Wheelsissä ja mä oon aina ollu siel juhlimassa synttäreitäni mut en tänä vuonna :/
Tänä vuonna oon tääl Porissa rakkaani luona ja kai me koitetaa keksii jotain kivaa yhdessä :)

Tunnen vaa oloni välil niin yksinäiseksi tääl varsinki ku Risto lähtee jonnekki kaverinsa kaa ja mä en oo mukana. Okei, on se pyytäny mua mukaan pari kertaan.
Yhtä sen kaveria en lähteny siksi moikkaa ku olin just salilta tullu ja olin hiukka väsy ja jännitin ku kuulin et se on poliisi, oikeesti mä ja poliisi voidaan tavata ku koitan puhuu itteni putkasta pois :D
Mut kyl mä sen viel tuun tapaamaan ja koitan unohtaa jännityksen sen suhteen. Ei mulla oo mitää kyttii vastaa, ei tietenkää. Kuha ne ei keljuile mulle ni en mäkää niille :D
Toista en vaa siksi tavannu ku olin kipee. Pyys mukaan mökille ku ne oli menossa kalaa mut mulla oli kurkku nii kipee ja illal sit nousi 38.77 kuume. Kyl mua harmitti ku en päässy mukaan, oisin halunnu lähtee mut en kipeenä uskaltanu lähtee vilustuttaa itteeni enempää.
Sit hiukan loukkas ku Risto sano että tuntuu et mä en haluu nähä sen kavereita!
Ei pidä paikkaansa! Tietty haluan tavata heitä mut mä aina jännitän niin kamalasti :(
Ja sit se yksi kerta oli kyl vähä ahistava ku lähin ekaa kertaa moikkaa sen kavereia Anttia ja Pekkoa ku mentiin frisbeegolfaa ja sit siit suoraa johki muijja laumaan ja sit kämpil ja sinne taas uusia ihmisiä ja sit baarii jne. Liikaa uusia ihmisiä yhdelle kertaa :O
Jospa tää tästä.

Tänään Risto oli suunnitellu et lähettäs piknikille jonnekki.
Sää on kyl hiukan harmaa ainaki nyt mut illaksi on luvattu parempaa säätä joten sormet varpaat ristiin että sää suosii <3

Mitäs muuta?
Nii tosiaa, pidennykset lähti ja sit kulta värjäs mun pään, tosin ei tää enää oo niin tumma ku alkuun oli, enemmä punalila :S
Pitäs kai värjää mustaksi iha kokonaan :D
Sit yksi ilta olin itsekseni kattelemassa auringonlaskuu kun muru oli jossain jotain terassii maalamas.
Se oliki hauska ilta!
Joku juoppo Kalle tuli pelastaa miut lähentelevältä puulta ja sit se jäi kertoo hauskoja tarinoita ja tarjos viiniä :D
Jostain kaasuputkesta puhu jossa se oli kävelly ja sen alla oli joku ryhävalas ja toisessa pääs putkee oli kaunis nuori nainen jolla oli muodot kohillaan. En muista millon viimeeksi olisin nauranu niin paljon randomin jutuille kun sen jutuille :D
Puhu jostain kiinan musiikista joka kuulostaa bling blongille ja on rauhottava vaikutus. Kohta se heilu kepin kaa ja oliki joku kiinalainen taistelija :D
Nii ja oli se näyttelijä ja joku meri poliisiki ja pelastus hyypiö.
Sit sen keppi oli taikasauva! Se ampu sillä ympäriinsä ihmisii ja osotteli aurinkoa ja käski sen pysyy paikoillaan. Se keppi oli valtikka, miekka, taikasauva ja kävelykeppi.
Sit se lähti sen kepin kaa huitelee eteenpäin ja mä jäin nauraa ja kattoo auringonlaskuu kunnes mun tuli ihan prkl kylmä.
Varpaat ja sormet jääs ja siit kai se kuumekki tuli.
Se oli se ilta ku mie kaipasin omaa rauhaa ja sain kränän aikaseksi Riston kaa ja lähin menee ilman avaintaki joten mun kohtalo oli vaa venaa et se tulee ja me saadaa selvitettyy kaikki.
No, eile kai saatii asiat puhuttuu vihdoin ääneen eikä pään sisällä.

Sit ku se oli siel mökil kaverinsa kaa ku mä en päässy mukaan vaik oisin muuten lähteny ellen olisi ollu kipee. No, sillonki hiukan sodittiin...
Se tuli vast seuraavana pv 12.30 aikaa ku niiden kyyti kusi ku oliki karannu Porin Jazzeil.
Sillo Risto lupas lähtee mun kaa vaik shoppailee jos mä en vaa lähe viel takas Joensuuhun.
Sen haluun nähä et se lähtee mun kaa shoppailee, edes ikkuna ostoksille :DD
Se vihaa shoppailua :DDD
Ja mä en oo helppo tapaus shoppailemassa ;P

Mut kai mun pitää alkaa päättää tää teksti tälle kertaa ja koittaa kirjottaa taas kun sopiva rako iskee <3

XOXO


Uus lookki toistaiseksi <3




perjantai 10. heinäkuuta 2015

Että silleen ja tälleen....

Edelleen Porissa hillun mut hiukan sekavin fiiliksin.

Tunteet heittää härän persettä ja eikä se helpota että toinen salaa sulta asioita vaik ootte sopineet että puhutte asioista avoimestin ja rehellisesti....

Päätettii abaut viikko sit et ollaa yhdes ja julkastiin faces se, no mitä tänään vahingos luen.
Se oli veljelleen sanonu kun oli kysyny et onko uus nainen ni herra oli fiksuna vastannu että ei,vitsillä....
Ja munha pitäs nyt hyppii riemusta kattoon...
Sit ku asiaa selvitellää ni mulle selvii et multa on salattu asioita, nii miksi mä halusinkaa takas Joensuuhun??
Luulin et tiesin jon paljon sen perheestä jne. Mut en vissii tiennytkää mitään.

Oon kahen vaiheel, lähenkö vaa pois vai jäänkö kuuntelee mitä Ristolla on sanottavaa.
Pari tuntii aikaa miettii, sillä juna lähtee 16.15.
Pahotella se ainaki osaa mut se et annanko anteeksi, mä en tiiä mihi uskoo....

Muuten tääl on menny ihan älyttömän hyvin, hiukan liianki hyvin sit vissiin ku noin sit kävi.

Risto on ollu ihana ja huomaavainen. 
Siit  näkee et se välittää vaik välil olenki epävarma itsestäni ja siit kelpaanko sellaisena kui oon. 
Päivä päivältä tuntuu et rakastun vaa enemmä ja enemmä häneen ja siksi tää koko vitun välikohtaus sattuu muhun.

Pelkään muutenki kuolakseni menettää Riston, ku se on vaa nii ihana.
Entä jos se löytääki nätimmä ja hoikemman ku mä :/


Pää niin sekasi täl hetkel et en tiiä mitä mun pitäs kirjottaa.

Rakastan Ristoa mut just nyt haluisin vaa jonnekki metsää ja huutaa niiiiiiiin lujaa et ääniki lähtee. Kiukututtaa niin paljon!

En tiiä mihi uskoa enää...

Kiitos, mulle lapio nin saan alkaa kaivaa sitä kuoppaa takas maan alle, missä sai olla iha rauhassa piilossa kaikilta, seuranaan vaa omat ajatukseni. Tulis pois sit ku oma pää on selvänä...

Ei auta ku ulos karata pariksi tuntii ja tuulettaa päätä!

XOXO


tiistai 30. kesäkuuta 2015

Mietelmää ja odotusta

Huomenna, huomenna!!
Pääsen Riston luo, mä niin halkeen odotuksesta!
Saan tuntea sen kädet mun ympärillä, sen ihanat huulet, sen suloset katseet nähä ja mikä parasta, saan viettää aikaa hänen kanssaan <3
Nyt myönnän, en meinaa pysyy nahoissani :D

Kävin tänää shoppailee sille synttärilahjanki mutta en voi tässä paljastaa mikä se on kun hän käy tätä lukemassa joten kerron myöhemmin ;)

Eile juteltii toosi myöhää Facebookissa ja mä olin vaan onnellinen vaikka löinki pääni pöytään kun meinasin nukahtaa :D 
Ihme ku ei tullu kuhmua :D

Tänää vaa yrittäny tappaa aikaa kaikella mahdollisella tavalla ja rupesin miettimään ystäväni Anun sanoja joita hiukan ihmettelen.

Puhuttii miehistä, hänellä ku on hiukan mielenkiintoinen tilanne. Sil oli juttuu yhden Henkan kaa joka suurin piirtein ui rahassa mutta on perkeleen narsistinen ja juo paljon. Samaa aikaa se pyöritti paria muutaki jätkää. Yksi on komee kuulma ku mikäki ja tavaallista seksiä jota Henkalta ei saa.
Rupesin miettii, mikä on Anulle tärkeää miehessä, se että on rahaa ku roskaa mut muuten on niin kusipää ja sit pitää sen takia pettää muiden kaa vai se että se ihminen saa sinut hymyilemää, tuntee olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi.

Ittehä oon sitä mieltä että mun puolesta mies saa vaikka asua kadulla mutta jos se saa minut tuntee oloni hyväksi juuri sellaisena kui oon ja tekee onnelliseksi ni ei se raha merkitse mitää.
Ei se raha kerro millainen mies on sisimmässään joten pliis, Anuki vois tän tajuta.
Miehen luonne on se tärkein ja se mitä se saa sinut tai minut tuntemaan.

Ei mulla tulis mieleenkää kysyy tyylii ekoil treffeil "hei paljos sulla on tilil rahaa ja paljo tienaat". Mua ei sellanen vaa kiinnosta missään muotoon. Itseasiassa vihaan puhua rahasta, siit tulee vaa ahistunut olo.

Pisti vaa hiukan vihaiseksi, vieläkö tosiaan on olemassa sellasia naisia jotka juoksee vaan sen rahan perässä, really??

Oon vaan onnellinen et pääsen pois täältä hetkeksi ja Riston viereen, minusta se on maailman paras paikka tällä hetkellä. Siinä mun on hyvä olla <3

Sain kuulla et lauantain saan viettää aikaa itseni kanssa kun hän lähtee serkkunsa kaa juhlii synttäreitään, toivon et hänellä on kivaa <3
Ai, mitä mä teen?
No, meen ehkä salille ja sit ajattelin leipoo muffineja, kiitos Mialle pelastuksesta ja hyvästä ohjeesta <3
Hiukan niin ku Riston synttäreiden kunniaksi vaik kumpikaa ei oikeen makeasta välitä mut kai välil on lupa? ;D

Ja ennen ku kukaan sanoo et nyt se muijja on menny sekasi niin kerron pienen salaisuuden.
Mulle tarjottiin Espanjasta loppukesäksi töitä, kyllä nämä samat henkilöt eli Lauri ja sen vaimo. Maksasivat lennot molempii suuntiin ja vuokrasta ei tarvitsisi huolehtia mutta mä päätin kieltäytyy tällä kertaa. Okei, hullulle se kuulostaa, mikä oiva tilaisuus saada lisää työkokemusta!
Mut mun sydän käskee nyt jäämään ja kattoo nää kortit loppuun Riston kanssa että voiko tästä kehkeytyykki jotain vakavempaa. 
Anteeksi jo etukäteen äidille ja isälle!

Mut oon vasta tavannu Riston, se mun onneni. Jos nyt lähtisin Espanjaan, tää kaikki vois vaa kaatua tai sit me nähtäs vasta alku syksystä. Jos erossa olo nyt jo tekee kipeää ni mitä se sit on ku oisin miljoonan kilometrin päässä?
Mä haluun nyt vaa jäädä Suomeen ja katsoa mitä tapahtuu, ainaki alku on näyttänyt hyvälle ja mä kaipaan Ristoa suuresti <3
Ei, enkä mä kadu et kieltäydyin vaikka tiiän että tästäki on riskinsä mutta niit on elämäs otettava välillä ja tehtävä uhrauksia asioiden eteen.
Ja mä oon valmis uhraamaan paljon että saan vaan olla Riston kanssa <3

Mut mun pitäs mennä pakkaa loppuun, huomenna olis lähtö sitten Poriin <3
Kirjottelen kun palaan takaisin <3

XOXO

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Don`t worry be happy

Tääl vaa lasketaan päiviä ja odotetaan keskiviikkoa kuin kuuta nousevaa <3
Silloin kutsuu Pori ja odotus palkitaan <3

Miettiny täs jo jonku aikaa että voisin antaa Riston lukea mun blogia, haluun avata hänelle enemmän mun elämästä mut sit hiukan pelottaa.

Oon kirjotellu tänne niin paljon mun asioista joista en edes aina ääneen edes puhu, mun omia ajatuksiani ja selvittänyt päätäni tämän avaulla kun tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Enkä mä oikeastaan välitä muiden mielipiteistä, tää on mun maailma ja mun elämä.

Mä tiiän et mun elämä ei koskaa oo ollu ruusuil tanssimista, enemmä ja vähemmän vastoinkäymisiä ja kuten lupasin jo yhdelle ihmiselle, tulen kirjoittamaan ainakin yhden tekstin mun menneisyydestä. Se ei tuu olee helppoo itsellekkään mutta ehkä mun on sit myös itse helpompi päästää irti menneestä.
Siinä tullaan käsittelee mm. kun mutsi löi, koulukiusaaminen, masennus, itsetuhoisuus, huumeet, alkoholi ongelmat, väkivaltaset parisuhteet jne,  ja miten niistä kaikesta on selvitty tähän päivään. 
Muistan ikäni yhden lauseen jonka olen saanut kuulla monelta jotka ovat kuulleet mun menneisyydestä: "Miten ihmeessä sä olet vielä elossa?!?". Sitä katsetta en koskaan unohda heidän kasvoillaan ja omaa hymyä kun vastaan: "Minkä pahan tappaisi kun ei hän itsekkään siihen pysty,sit ollaan vaan tääl ja taistelleen paremmasta huomisesta".
Mut niistä enemmän joku muu päivä  :)

Tosiaan, nyt ootan vaa keskiviikkoa niin onnessani, saanu kuulla jo että en meinaa pysyy housuissani, näkyykö se niin selkeesti? :D
Ihana kuulla ystäviltäki et oon ilosempi, onnellisempi ja musta kuulma huomaa että välitän Ristosta todella paljon ja että hän tekee minut onnellisemmaksi.
Kieltämättä hänen viestit nostaa hymyn kasvoilleni ja sellanen ihana tunne valtaa :)
Enkä kyl saa sitä pois mun mielestänikään hetkeksikkään.
Muistelen vaa ekaa kohtaamistamme ja niit hetkii mitä oltii yhdes, kaipaan niitä hetkiä mut eniten kaipaan Ristoa.

Mut en tänää oikee jaksa kirjotella enempää tai okei myönnetää, en malta keskittyy kirjottaa ni koitan huomenna kirjottaa ennen ku lähen Poriin ;)


XOXO

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Huokailua ja lisää huokailua...

Siitä lähtien kun tulin takas Porista Joensuuhun, oon ollu aika alakuloinen ja surullinen. Mun on vaa nii ikävä takas Poriin Riston luokse.

En saa nukuttuu, en syötyy, itken itseni uneen ja huokailen kokoajan ja mietin vaa Ristoa.
Oonko mä jo ihan tärähtäny?

En oo ikinä siis ikinä tuntenu ketään kohtaan tälleen ja oon niin hämilläni ja peloissani.
Miten yksi ihminen voi kääntää mun maailman näin nurin kurin? Saa mun tunteet näin sekaisin?

Aina ku saan viestin siltä, hymyilen ja tunnen hetken sen onnellisuuden mikä mulla on hänen kanssaan.

Siis ku oon Riston kaa ni tuntuu et muu maailma katoaa, mun sydän pysähtyy kun se koskettaa mua ja perhosia lentelee mahassa. Aika lentää siivillä kun oon hänen seurassaan vaikka juuri niinä hetkinä se sais vaa madella. Sen sylissä on niin ihana olla, tuntee sen kädet mun ympärillä. 
Tää on niin uus tunne mulle, en mä oo koskaan tuntenu näin voimakkaasti ketään kohtaan. 
Mitä ikinä tää tunne onki, haluun pitää siit kii vaik tällä hetkellä muhu sattuu nii paljon olla erossa hänestä.

Tietty, mua myös pelottaa, kaikki on nii uutta mulle. Mä en ihastu helpolla, en päästä ketään helpolla lähelleni kun niin monesti saanut siipeeni. Tietty pelkään et muhun tulee taas sattumaan mutta otan sen riskin, sillä hän tekee minut onnelliseksi <3

Mut hän tekee miut onnelliseksi ja mun on vaan pirun ikävä häntä, minä joka en yleensä ikävöi ketään ni nyt ikävöin.

Oon valmis näyttämään että mä olen tosissani, avamaan mun elämäni ja sydämeni mitään salaamatta hänelle.

Ootan vaan sitä päivää kun taas nähää kuin kuuta nousevaa <3



XOXO





torstai 25. kesäkuuta 2015

Maailman ihanin Juhannus

Luulin että mun juhannuksesta tulee ihan paska mut vääräs olin ja pahasti.
Sain ystävältäni Lotalta 3pv rannekkeen Nummirockiin ja joo, myönnän epäilytti lähteä ja meinasin viel portilla kääntyy pois mut onneksi en niin tehnyt, en kadu yhtään että lähdin sinne sillä en muuten olisi näin onnellinen <3

Tosiaan ku saavuin Nummeen Lotta oli jo vastas, siin sit kamat kantoon ja vietiin teltoille. Sielt alueel ja Lotta esitteli, Jonin, Hannan, Mikaelin, Riston, Simon. Olo oli ku ulkopuolisella ja hiukka vaivaantunut. Siin sit chillaillen ja ryypätes aloin tutustuu porukkaan ja rentoutumaan mukavasti. 
Siin sit pitkin iltaa tutustuin moniin uusiin ihmisiin, myös Markukseen, kunnon duracell-pupu :D
Eka ilta oli nii mahtava, eniten vietin aikaa Lotan,Simon ja Riston kanssa. 
Mut mieleen jäi lause jonka Risto sanoi minulle ekana iltana; "Sun hymystä huomaa että sä olet myös kokenut kovia". Ensin pelästyin ja mietin et pitääkö mun parantaa mun suojamuuria mut sit katoin häntä silmiin ja huomasin et ei silläkään helppoo ole ollut ja oon iloinen että en rakentanu kovempaa suojamuuria vaan laskin sitä.
Meinaan siitä lausahduksesta lähtien, hengailin koko festari ajan enimmäkseen Riston, Simon ja Markuksen kanssa.
Päivät kyl meni ryypätes aamuun asti mut sain nukkuu Riston kanssa samassa teltassa.
Puhuttiin paljon kaikkee, ekaa kertaa mä en jännittäny yhtään toisen seurassa, ei mun tarvinnu pelätä mitä mä sanon tai miten, pystyin olee oma itseni.
Tietty mä mietin et näänkö festareiden jälkeen Ristoo enää ja oliko tää onni vaan hetkellistä kunnes hän sit ehotti et lähtisin hänen mukaan Poriin ja et voidaan tutustuu lisää toisiimme myös selvinpäinkin.

Pitihä mun hengailla aluksi Lotan ja niiden kaa mut en sit tiiä mitä oikeen tapahtu.
Ekan yön jälkeen ku oltii nukuttu Lotan teltas, tunnelma oli oudon kireä joten päädyin sit hengailee jätkien kaan jonne olin toivottavasti tervetullut, ainaki Riston ja Markuksen puolesta, en usko et Simollakaa mitään asiaa vastaan oli.
Ne kolme päivää meni niiden kaa hengailles ja eri bändejä kattoessa ja Riston kaa kaikesta höpöttäen ja joo, se roudas mut ea-taloon.
Loukkasin jalkani TAAS :D
Ittehä en sinne olis halunnu mennä mut äh, jaksanu kinata enää :D
Oliha se jalka turvonnu ihan kivasti kyl mut pelkäsin et joudun lähtee festareilta sit pois ja en näkis enää Ristoa....
No pienen kinastelun ja puremisen jälkeen pääsin lähtee kepeil takas alueel muka Mokoman keikan jälkeen luvattuani tulla takas, PASKAT :D

Viimesenä päivänä Risto sit sai ylipuhuttuu miut mukaan Poriin vaik mua jännitti ihan kamalasti ja se et mahtuuko autoon ees mut sit ilmotin omalle kuskille et mä en lähekkään takas Joensuuhu vaa Poriin. Otin uhkarohkeen askeleen, tietäen et mä en tunne sieltä ketään muuta ku nää jätkät ja massitki alko olee vähissä.
Koko matkan Poriin jännitin et entä jos Riston mieli muuttuu tai entä jos se katuu, siis kirjaimellisesti pankikoin hiukan, mut aina ku se vilkas muhun takapenkille, mun mieli rauhottu, sen katsees oli jotain mikä sai rauhottumaan heti.

Päästiin Poriin, käytii viemäs kamat Riston asunnolle ja lähettiin Markuksen luo. Tarkotus oli ensin saunoo ja jatkaa juomista mut mulla ei uponnu enää yhtään :D
Ristoki oli sen verran kipee et lähettiin sit takas sen asunnolle, piti käydä päivystyksessä mut ei saanu kyytiä :(
Oltiin sit sohvalla ja kateltiin sarjoja yhdessä ja juteltiin.

Oli nii ihanaa ku se aina sohvalla otti kainaloon ja hipsutteli, rakastan sitä yli kaiken ku hipsutellaan <3
Kun mentii nukkumaanki ni se otti käppyrään ja suukotti niskaa.
Ekaa kertaa pitkiin aikoihin mulla oli onnellinen ja turvallinen olo jonkun seurassa. Pysty olemaa ihan oma itsensä eli idiootti marakatti :D 
Pysty puhuu kaikesta ilman et tarvitsi salata mitään tai pelätä että toinen tuomihtee tekojasi. Pystyin hyvin puhuu menneisyydestä ja tulevaisuuden suunnitelmistani ja mä en pelänny kertoa.
Risto sai mut nauramaan ja hymyilemään pitkiin aikoihin ja aidosti, enää en esittäny. Mun oli vaan nii älyttömän hyvä olla hänen kanssaan.

Aluksiha mun piti olla vaa yksi yö siellä, eli lähtee maanantaina mut hups, olinki keskiviikkoon asti ;)
Oisin kai saanu olla pidempäänki mut hänellä oli menoja ja asioita jotka piti hoitaa ja ymmärrän minä.
Haikein mielin sit keskiviikkona pakkasin tavaroita ja yritin pidätellä itkua, vaik edellis yönä ihan yllättäen aloin itkee kun ruvettiin nukkumaan.
Miten lähteminen jonkun luota voiki sattua niin paljon, en mä itkee koskaan jos joudun lähtemään, yllätyin hiukan itsekkin.
Keskiviikkona Risto sit iltapäiväl saatteli mua junaan ja puhuttiin että ensi viikolla nähään taas kuhan tiedetään aikataulut tarkemmin et miten ja millon :)
Siinä ku halattiin viimesen kerran, en olis halunnu päästää irti enää, en olis halunnu lähtee.
Pääsin junaan, aloin taas vaa itkee ihan hömelönä ja mietin miksi musta tuntuu tälle, miksi se sattuu ku joutuu lähtemään.
Pori-Tampereen välin mä vaa itkin ja Tampereella ku näin Poriin menevän junan,pysähdyin hetkeksi siihen ja mietin et lähenkö takaisin mut en hypänny siihen junaan vaa jatkoin matkaani kotiin.

Vaikka sää ei suosinu Nummirockis kunnol ja aluksi tuntu että en sinne lähdekkään, en kadu päivääkää mitä sielä sain olla ja keihin sain tutustua, muistelen vain lämmöl ja hymyillen.
Ja ei, se ei ollu vaa Festari Romanssia, se romanssi ei päättynyt vielä. 
Ikävä toista on ja haluisin vaa käpertyä hänen kainaloon  mut tyydyn nyt laskemaan päiviä seuraavaan tapaamiseemme ja siihen että laitellaa viestii ja soitellaa toisillemme <3
Toivon että nyt ne mun elämän sirpaleet korjautuvat, sillä olen onnellinen kun vain ajattelen häntä <3

XOXO












 :D

Mie ja Risto <3

Mie ja Lotta <3

Markus ja Mie <3

Joni :D

Risto <3


Markus :D ( ei se sammunu oo :D )

Joni, Lotta, Timo ja Janne <3

Risto, Lotta ja mä <3

 Aamul ja muka selvinpäi?


Timo ja Mikael

Jussi,Simo, Lotta ja Risto

 :D