Tulevaisuus pelottaa

Täs muutamana päivänä oon miettinyt paljon tulevaisuuttani.
Suunnitelmia on paljon, siis paljon mutta se mitkä niistä toteutuu ja miten on asia erikseen.

Isoin asia mikä mua pelottaa on tää mun ja Riston suhe. En usko siihen että se kaatuu välimatkan takia vaikka mun painajaiset niin ennustaa mut enemmä se et kuink me saadaa tää toimimaan ku kirjaimellisesti asutaan eripuolilla suomea.
Jep, toki edelleen aijjon yrittää saada sen oppisopimuspaikan täältä Porista mut entä jos se ei onnistu, onko meillä varasuunnitelmaa?
Muuttaako Risto sitten Joensuuhun ja jättää oman elämänsä tääl?
Sil kuitenki on perhe ja ystävät tääl kun taas Joensuussa mulla on vaa koulu ja muutama hyvä ystävä.
Ärsyttää ku joutuu odottaa koulun alkua että pääsee juttelee opon kaa asiasta.
Tietty seki zäänsi ois et siirto toiseen oppilaitokseen jonnekki muualle jossa kummatki aloittas puhtaalta pöydältä ja ihan uudessa ympäristössä.
Mut missä kaikkialla on Nuoriso-ja Vapaa-ajanohjaajan perustutkinto?
Suolahti, Haapavesi, Kälviä? Muita? Pitkää tukia asiaa ^^
Mut entä jos mikään näistä ei onnistu?
En pääse oppariin tai saa siirtoo tai Risto ei saa duunii tai asuntoo Joensuusta? Mitä sitten? Pitääkö kaikkeen tehä varasuunnitelma? Entä jos kaikki kusee ni kuseeko meidän suhdekkin? Joudunko mä viel luopuu koulustani ja keksii jotain muuta?
Ihmekkää et mun pää on hiukan sekasi kun näitä kelaan melkeen kokoajan yksinäni. Ristolle puhuisin jos löytäisin sanat enkä aina meinas alkaa itkee :(

Toinen mikä mua on jo tovin pelottanu/mietittyttäny on perhe.
Välil haluan saada oman perheen ja välillä en.
Syy on aika yksinkertainen, kai pelkään millainen äiti mä olisin mun lapsilleni. Samanlainen kui oma äiti oli? Ei omaa äitiä kohtaan pahalla mutta mä en koskaan haluaisi olla sellainen äiti. Mä en halua koskaan lyödä omaa lastani, enkä koskaan haukkua häntä. Enkä varsinkaa koskaan halua sanoa hänelle näin: "Jos mä olisin tienny millainen pentu sinusta tulee, olisin tehnyt abortin".
Tiedän siis millainen äiti en haluaisi olla mutta pelkään että entä jos musta tuleeki.
Nii äitiki kerto että sen äiti oli häntä lyöny ja sit hän teki samaa omilleen.
Voisko mussa kuitenki olla enemmä isäni luonnetta?
Mut en taas haluaisi olla kokoajan tienpäällä ja jäädä pois lapsen tärkeistä asioista ja juhlista työn takia. En haluaisi että perheessäni olisi myöskään sitä että pojat saa tehä mitä lystää ja tytö taas ei.
Millasen perheen sit haluisin ja millainen äiti haluaisin olla?
Haluisin tasa-arvoisen perheen, läheiset välit, rakastava, turvallinen, tukeva. Kun lapsi tekee virheen, haluaisin olla se joka neuvoo tekemään oikein. Kun lapseen sattuu, haluan olla se joka häntä hoivaa ja huolehtii. Haluaisin olla juuri sellainen äiti mitä minulla ei koskaan oikiastaan ole ollut, haluan sellaisen perheen mitä voin vaan muilla ihanoida.
Ei väkivaltaa, syrjimistä vaan lämpöö ja rakkautta.
Tiedän että lapsen kasvattaminen ei oo helppoo eikä varsinkaan ruusuilla tanssimista mut se on jotain mitä mun elämästä taitaa nyt puuttuu.
Mut pelkään että musta ei tuu koskaan äitiä, et se on vaa mun haave josta voin vaa haaveilla.
En tiiä ees miten muhu on nyt iskeny näin kaamee vauvakuume muutenki.

Ollaa siis kyl Riston kaa puhuttu lapsista jne.
Mut nii, jos sen ehkäsykapselin laittaa ni siihen menee 5-vuotta. Oonko mä valmis odottamaan niin kauan?
Oon kuitenki jo 26-vuotias ja mitä mä oon saavuttanu?
En mitään!
Opinnotki viel kesken.... Huoh, kai oon se meidän perheen mustalammas joka ei koskaan saa mitään aikasekseen....

Mut se mistä tää vauvakuume on tullu ni kai siit ku saan vähä välii lukee facesta ku joku kavereistani on tullu raskaaksi tai just synnyttäny. Nään kavereiden lapsien kuvia tai saan hoitoon jonkun heistä.
Hassua, minä joka joskus hoin että "Lapset ovat niin kauan kivoja kuha ei oo omia", haaveilen nyt sitten omasta lapsesta.
Tietty seki ajatus mieleskäyny että entä jos en voikkaa saada lapsia, mitä sitten?

Siksi kai tulevaisuuski pelottaa, niin monta asiaa mielessä ja mihinkään ei oikeen ole vastausta tai ratkaisua ja ääneen et oikeen osaa / uskalla puhua kun pelkäät että se vaikuttaa painostukselle.


Eikä näitä fiiliksii helpota se että mä vihaan edelleen mun peilikuvaa ja ne ajatukset itsestäni pahenee päivä päivältä.
Tänää salil huomasin et mä oikeesti oon vihanen itselleni, omalle kropalleni ja haluan tuhota sen.
Miksi mä oon tällänen läski kasa? okei, painoo on ny lähtenyt -25,1kg ja mun pitäs olla ilonen ku se on nyt 91,2kg eikä se 116,3kg mut ei, mä en vaa oo ollenkaa tyytyväinen! 
Mun pitää olla hoikempi, mun pitäs olla nätimpi, mun pitäs olla jotain muuta ku tää kasa läskiä!
Välil mietin mitä Risto näkee mussa kun on mun kaa, mitä se näkee mitä mä en näe?
Mut sit se on nii ihana ku se sanoo et mä kelpaan just sellaisena kui oon ja mä niin haluisin uskoo ne sanat mut mun pää ei anna mun uskoo, ei enää siin vaihees ku oon taas itteeni peilistä kattonu.

Mikä helvettii mua vaivaa?
Miksi just mulla pitää olla näin perkeleen pahat itsetunto-ongelmat?

Huomaan et alan taas pudottaa syömisen määriäni, vaik nälkä olis, mä en syö enää kaikkee mitä otan. Pitiki kehuu et mulla on sen suhtee menny hyvin.
Oon taas alkanu psyykata itteeni että en tuntisi nälkää, en anna sille tunteelle enää valtaa.
Miksi tää ei halua parantua? Onko siit painonpudotuksesta taas tullu pakkomielle?
Mikä miut saa ajattelee näin itsestäni?
Tavallaa pelottaa ja raivostuttaa noi ajatukset mut sit taas tavallaan oon hemmetin ylpee että mä pystyn edelleen hallitsee kehoa ja mieltäni.
Salilla painan sata lasissa vaikka välil meinaaki päässä heittää mut en anna sen hidastaa mun menoa. 
Päivät menee sillee et aamulla pari kuppia kahvia ja salille, sit proteeini juoma ja ehkä leipä jos sallin sen itselleni sit illal hiukan salaattii ja jotain kullan tekemää ruokaa.
Okei, en oo sille halunnu myöntää että mun oksentelu taitaa johtuu siit et syömishäiriö on ottanu vallan taas. Jep, mä oksentelen taas ruokiani ulos. 
Mun pitäs kertoo Ristolle mut mua pelottaa. Entä jos se vihaa mua tän jälkeen?
Siis kyl se tietää mun syömishäiriöstä jotain, enemmänki sen et oksentelen ja lasken kalorit ja syön tooooosi niukasti välil ja välil o päivii ku en syö ollenkaan mitää ja et joo, joskus oksentelen. 

Just ku kaiken piti alkaa mennä hyvi, saatiin pari lisäpäivää yhdes oloon ja lähen vasta 27.7 takas Joensuuhun ni mun kroppa ja pää sekoo. Kai tää kaikki johtuu stressistä kun en osaa oikeen sanoo tulevaisuudesta mitään muuta ku että pitää odottaa mitä tapahtuu.
Jospa toi kultaki tulis ennen mun koulun alkua käymää Joensuussa. näkis millanen mesta se on ja joitan munki kavereitani ^^

Jospa tän tekstin avulla ne painajaisetkin unohtus, joita nyt oon nähny ja paljon.
Liittyen siihen että me Riston kaa erotaan ku ei kestäkkää välimatkaamme tai sitten et oon ollu raskaana, saanu keskenmenoja kolme kertaa ja sit ne lapset ovat alkaneet verisinä kummittelee ja hokemaan että musta ei tuu koskaan äiti, mä en tuu koskaan saamaan lapsia ja kun tuun neljännen kerran raskaaksi ni viimesillä viikoilla ne lapsi henget puukottaa sen syntymättömän vauvan jotta se ei saisi syntyä ja sit se syyllistää mua siitä kun en suojellutkaan häntä tarpeeksi ja Risto siinä unessa syyllisti mua kaikesta. Kun en huolehtinut ittestäni paremmin ja sit mä vaa meinaan tappaa itteni ja siihen yleensä herään kun tunnen terän kaulallani. 
Ihania unia taas ollut viimeaikoina....
Ihmekkää jos mä en halua nukkua....

Mut kai tää on pakko taas lopetella tälle iltaa ja koittaa nauttii näistä muutamista päivistä mitä saan viel viettää rakkaani kaa ja unohtaa noi kamalat ajatukset päässäni. Jospa tää helpottaisi minun oloani edes hetkeksi että sain purkaa taas ajatukseni tänne.

XOXO