Tässä on hiukan ollut kaikenlaista ja sit taas ei niin kaikenlaista, eli olen ollut hiukan sotkussa ja välil selvillä vesillä, mutta yritän nyt parantaa tapani ja palata kirjoittelemaan tänne :)
Muuton jälkeen kaikki ei ole menny ihan niin ku olin suunnitellut, enemmän ja vähemmän päin persettä.
Oppisopimuspaikkaa ei ole, ei ole enään töitäkään eli ollaan taas niin ku tyhjänpäällä enemmän tai vähemmän.
Riston kaa ollaan kyl edelleen yhdessä ja no, välil menee hyvin ja välil mennää lujaa päin seinää, mutta eikös se ole aika normaalia jokaisessa suhteessa?
Frendejä en juurikaan ole tääl saanut, eli olen aika pirun yksinäinen tääl mut jospa siihenki tulisi muutos kun tuli haettua lähihoitajan koulutukseen aikuispuolelle, nyt vaan siis odotellaan pääsykokeisiin kutsua.
Painoa olen ny saanu pois -34,1kg eli edes jotain positiivista ja projekti jatkuu edelleen kera personaaltreinerin :)
Lähtöpaino tammikuun 20 päivä oli 116,3kg, nyt marraskuun 20 päivä 82,2kg, eli oon ihan tyytyväinen suoritukseen :)
Ainoa pienehkö ongelma on toi syömishäiriö joka tuntuu tulevan taas esille. Vähänki syö jotain ni eka ajatus on päässä että on mentävä salille tai lenkille tai hölkkää. Pelkään kokoajan että lihon kaikesta. Eikä se nyt auta että alan olla korviani myöten tuota fucking ruokavaliota jota en edes kunnolla noudata, pitäs syyä 5 kertaa päiväs ni paskat, mä syön tyylii 1-3 kertaa päiväs ja mini annoksia. Alkaa hiukan itseäkin pelottaa että entä jos tää riistäytyy käsistä, onko painonpudtuksesta tullu mulle pakkomielle, olisiko siis aika pitää breikki ja jos on, osaisinko?
Välil vaa tuntuu et oon tän kaiken keskel ihan yksin,kaikkien näiden mun ajatusteni kanssa.
Peilistä katsoo edelleen se sama läski kasa, en mä nää mitää muutosta itsessäni. Pieniki painon nousu vaikka vaa menkkojen takia, tuntuu et oon vihanen itselleni ja vähennän syömistäni huomattavasti.
Toki mulla olis Risto jolle puhua mut toisaalta tuntuu turhauttavalle puhua hänelle tästä kaikesta mitä mun pään sisällä oikeen tapahtuu. Tuntuu et ainoo mitä hänkää osaa minulle sanoa on "rakas, et sä ole lihava" "eikä painonpudotus ole sitä että se kokoajan tippuu" tai "lihakset kasvaa ni painoki voi nousta". Tuntuu et aina ku se sanoo noin ni haluun vaa huutaa ja LUJAA! Eli pitäisikö mun siis mennä jollekki kallonkutistajalle puhuu? Niistähä mulla on jo kokemuksia eikä hyviä sellaisia mut toisaalta se vois auttaakki.
Äh, en tiiä mitä tässä tekee tai miten päi edes olla, voiko enempää ihminen olla eksyny omalta polultaan?
Miksi just nyt ne kaikki ihanat ihmiset joille oon voinu puhuu näistä ovat nyt liian kaukana minusta ;(
Mut hypätään asiasta kukkaruukkuun tai johonki sen tapaiseen.
Ollaan Riston kaa suunniteltu ulkomaanmatkaa jonnekki etelään, näil näkymin Kreikkaan Roodokselle.
Pitihä mun sinne Turkkiinki lähtee mut no sehä sit peuuntu sattuneistsa syistä ja seki minnuu vituttaa tällä hetkellä enemmä ku haluan myöntääkkään.
Eli saa nähä toteutuuko tämäkään.
Pari uutta tatskaaki oon ottanu tääl ollessani, kaulaan kolme tähtee ja vasempaan käteen vanhoja viillon jälkiä peittämään Jack and Sally kuvan jossa teksti "the time broke my heart". Kokeilen saanko napattuu omalta fb-profiilistä kuvan ja videopätkän niistä teillekki ihasteltavaksi :)
Kohta on se helvetin jouluki jota vihaan yli kaiken, voiko sen yli vaan nukkuu??
Sori nyt tää hiukan masentavan oloinen teksti mut pidemmän aikaan ollut jo tää fiilis ja toisaalta teki taas ihmeen hyvää saada purkaa ajatuksiaan tänne vaikka onki ehkä sekavan oloinen :D
XOXO
Tattoo Nation: Video kuvan tehny Jyrke ja tähdet teki Jesse (?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti