maanantai 30. marraskuuta 2015

Menneisyyteni

Moni on pyytänyt mua kirjoittamaan mun omasta menneisyydestäni, sitä en tiedä kuinka totuudenmukaisen te siitä haluatte ja toisaalta, en voi kertoa teille kuin vain sen totuuden elämästäni. Joitaki asioita tuun suosiolla jättää pois ja vain siksi että yritän ne asiat itsekkin unohtaa, eli yritän olla repimästä vanhoja haavojani auki, korjaus kuitenki on vienyt niin paljon aikaa.

Lähetään ihan alusta siis.

Synnyin 19.07.89 Lahdessa, porukat vissiin meni kuukausi ennen mun syntymää naimisiin.
Pari vuotta siit eteenpäin me muutettiin Haapavedelle, syytä en tiedä miksi.
Äidin entisestä avioliitosta mulla on 1 isosisko ja 2 isoveljeä ja isän entisestä liitosta 1 isosisko, eli olin heidän ensimmäinen yhteinen lapsi. Pian sit syntykin Jukkis joka on 2-vuotta mua nuorempi. Siit muutamia vuosia eteenpäi syntyi vielä kaksosetkin.
Kotona elämä oli , hmm, miten sen kuvailisi. Aluksi ihan mukavaa ja kai me oltiin onnellinen perhe. Sitä en vaa muista enää kunnolla milloin asiat kääntyi päälaelleen. 
Äidistä tuli väkivaltanen ja isää ei juuri kotona näkynyt ku nukkumassa tai syömässä. 
Oliko sitten minun vikani että äidistä tuli sellainen vai ei, en tiedä enkä koskaan näin aikuisiälläkään ole siitä hänen kanssaan jutellut. 
Muistan et sain pienistäkin asioista selkääni, mm. tippumalla jäihin. 
Koko perusoulu meni aikalailla koulua ja kotia hiukan peläten.
Tiedän että en ollut mikään helppo lapsi, ongelmissa vähä väliä, oliko se sit kapinointia että pääsi kotoa pois vai ei.

Ala-aste ku alkoi, olin ensin innoissani. Mut pian sekin muuttui. En oikeen koskaan tiedä mistä se kiusaaminen alkoi tai miksi juuri minä olin kohde. Se vaan paheni päivä päivältä ja mun oli vaikea saada ystäviä.
Aloin kai masentua jo ala-asteikäisenä. Jouduin käymää psygolokien juttusilla, välil oltiin sijaisperheessä ja kerran oltiin jopa Alavieskan perhekodissa tosin 4 päivää vaa. Pari kesääki minut sijoitettiin Simoon ja syksyksi palasin takaisin vanhempieni luo. 
Muistan etttä 6-luokalla mun olo vaan paheni ja aloin salaa ettii tietoa miten lopettaa oma elämä, ei tästä en koskaan kertonut kellekkään.
Mut sit ajattelin et hei, mä oon kestäny tätä jo 6-vuotta, mulla on ainaki yksi paraskaveri jota en kyl saanu edes oikeen tavata kun äidin mielestä hän tuotti ongelmia mulle, ja helvetti hän oli oikeessa siin suhteen. Mut anyway, ajattelin et yläaste alkaa kaikki muuttuis, Luokkavaihtuis, saisin uusia kavereita jne. Aloin elätellä toiveita taas elämän suhteen. Tupakin polton olin fiksuna likkana aloittanut jo 4-luokalla ja ajattelin et ku kaikki muutki siel polttaa ni saan paremmin kavereita ja dokaamisen aloitin jo 6-luoklla, sillä niihä neki yläasteel juo. Ne ns. "kovat ja suositut" tyypit teki ja halusin olla samanlainen. Voi, kunpa joku olisi kertonut kuinka väärässä olinkaan....
7-luokka oli alkamassa ja mun masennus vaan paheni. Mun luokka tuli täyteen juuri niitä ihmisiä joita olin jo ala-asteella pelännyt, ne jotka töni, haukku jne. Mut en mä voinu kertoo kellekkää. Ala-asteella mulla oli mahtava rehtori joka puuttu heti kiusaamiseen mut hän ei ollut yläasteel enää. Mä koitin sinnitellä, oikeesti mä koitin. Kiusaaminen vaan jatkui. Menin puhumaan sitten muutaman frendin rohkasemana rehtorille mut se oli paha paha virhe. Rehtorin mielestä vika oli mussa ja pojat vaan käyttäytyy niin ja ne tyylii huutelee ja nauraa keskellä metsää puillekki. 
Sit jouduinki nuorten psykiatriselle osastolle ku jäin kii viiltelystä. Mulle todettiin hoitojaksolla pha masennus ja sain siihen jotain lääkitystäkin ja päätettiin et jatkan psykologian tapaamisia. Osastolla ollessani mietin et mikä helvettii mus on vikana. Miksi kaikki niin vihaa mua. Iha sama miten päin oot kotona, aina saa pelätä saavansa selkäänsä ja sama koulussa. Tuntui et olin loukussa. 
Sit olikin Jukkiksen synttärit ja sain luvan soittaa kotiin jotta voin toivottaa hänelle hyvää syntymääivää mut sainki kuulla että kotona riidellään, isä ei pidä vihkisormusta enää. Olin ihan raivona, miksi vanhemmat eivät itte kertoneet et aikovat erota ja että isä muuttaa pois, miksi kuulin sen pikkuveljeltäni? 
6 viikon hoitojakson jälkeen pääsin taas kotiin ja koitin sinnitellä yläasteen läpi. Helppoo se ei ollut, aloin aamuisin voida psyykkisesti pahoin jotta ei tarvinnu mennä kouluun. Mulla nousi aina aamuksi kuume ja äiti väitti että mä vaan pelleilen. Ja oliko ihmekkää, mä olin valehdellu sille niin paljon koska jos olisin kertonut totuuksia asioista esim. ku väitin nukkuvani teltassa takapihalla ku karkasinki sille ainoalle parhaalle kaverille yöksi olisin vaan saanut selkääni taas. Sit äiti veiki mut lääkärii ja siel selvis et kaikki mun oireet on ollu psyykkisiä kun pelkään niin paljon. Aloin jopa lintsaa koulusta ja tietyiltä tunneilta minne en vaan uskaltanut oikeen enää mennä. Aloin vihata koulua!
Kaiken ton keskellä sain vielä tietää että isäni pettää äitiä! Heidänhä piti vaan olla asumuserossa mut tällä käy joku tankakka punapää emäntä saunomassa jne jne. Mistä tiiän tän? No sain isältä kännykän itselleni joka oli ollu hällä käytössä, pieni moka isältä vaa se että oli unohtanu poistella viestejä. Go Dad! Muistan ku laitoin iskälle et sen kannattaa itte tulla poistaa nää viestit ennen töihin menoo tai mä näytän ne äidille. Ei vaikee arvata mitä isä teki. Äidille ku kerroin et tiiän et isällä käy muita naisia ni mua haukuttiin valehtelijaksi jne jne. Sain jopa kotiarestiakin. Se vai sai mut suuttuu enemmä ja enemmä. Olin jopa salaa jatkanu viiltelyy ja ryyppäämistä. 
Aletaan tulla 9-luokalle, viimeinen vuosi ja sit pitäisi tietää minne sitä menee jne. Mä vaan halusin pois Haapavedeltä. Olin huomannu että tämä henkilö jota olin koko ala-asteen ja yläasteen pitänyt parhaanani kaverina olikin vain feikki ja selkäänpuukottava lehmä!
Pääsin sit opiskelee Lahteen 10-luokalle ja siitä lähti sit tän tytön kunnon alamäki elämässä.
Ryhmä oli tosi mukava ja tunnun sopeutuvan sinne aika hyvin, oliha sielki näit kuuluisii "pissiksii" mut en välittänyt heistä niin paljoa.
Mut sit onki eräs kohtalollikas ilta.
En muista oikeen tarkkaa miten mä nää tyypit tapasin. Lindaan kai törmäsin netissä. Simon no, sen mä olinki jo tavannut aikaisemmin, oli mun esirakkauteni ja henkilö jolle menetin neitsyyteni. 
Mut anyway. Simon kautta tutustuin Janiin ja Janin kautta Hönöö, Kasikseen ja muihin hömelöihin. Sit kuvioihin tuli tosiaan Linda, Korhonen, Misha, Ellu ja Noora. 
Muistan ku istuttii Lindan ja näiden kaa Korhosella ja koska muutki pössytteli ni mäki halusin jotta kuuluisin porukkaa. Mä aloin todellakin dokaa ja sekoilee ku pääsin Lahteen.
Ensin se oli vaa dokailuu näiden kaa, pian pilvenpoltteluu ja kohtapa oliki lääkkeet mukana. Ei, en mä heitä syytä et mä menin ja vajosin pohjalle. Mä itte päätin sille polulle lähteä vain jotta tunsin kuuluvani porukkaan mukaan mut kiesus mä olin taas vääräs. Mä vaamasennuin enemmä ja enemmän, tein typeriä juttuja, olin putkas jne jne. Porukat alko olee huolissaan musta tai no isä ehkä enemmä,äidistä en niin tiiä. Viiltely jatkui pahempana jo, se ei ollu enää kerta kuukauteen pari vekkii vaa se alkoi olee jo tyylii joka toinen päivä, aloin olee itsetuhoisempi päiväpäivältä ja haistatin tyyliin vitut elämälle. 
Mulla oli säpinää ensin Hönön kaa mut se ilmeniki väkivaltaseksi hepuksi, viel tänä päivänäki mun oikee ranne naksuu tämän henkilön takia ja vain muutamat tietää kenen ranteen se pisti paskaksi, osa vaan kuullu tarinan että näin oli jollekki muijjalle käyny. Sit pian se vaihtuikin Korhoseen ja hetki meniki ihan ok hänestä huolehtiessa. Hän oli sekakäyttäjä ja kai mä senki takii hänen kaa pyörin ku silt sai kaikkee mil sai ns. oman pään aina kuntoon ja taas toisaalta mä pelkäsin et se tekee ittelleen jotain niin ku silloin yksi aamu ku lähdin pitkästäaikaa kouluun. 
Aamu oli vaikuttanu oudolle ja sovittii et tuun skolen jälkee takas hänen luo. Nousin bussiin mut mun vaisto sano kokoajan että mee takaisin. Sit sainki tekstarin mis oli eräänlainen viesti josta tiesin et nyt kaikki ei oo hyvin. Jäin samantien seuraaval pysäkillä pois ja menin takaisin. Juoksi pysäkiltä suoraa hänen luokseen ja kilkutin kelloa niin kauan että hän tuli avaa oven. Ja prkl mä olin oikees ja helvetti et mä olin raivona sille! Se paskiainen oli vetänyt molemmat ranteensa auki, pelkkä verivana kulki makkarista kylppärii ja kylppärin lavuaari oli kuin kauhuelokuvasta. Mä vaa huusin shälle niin paljon ku vaa sieluni sieti, haukuin pystyyn ja soitin hätäkeskukseen ja käsin sen vaa maata lattialla ja koittaa pitää kädet ylhääl. Samalla aloin siivota stkuja jotta koira ei nuolis kaikkia veriä lattialla. Mä olin pettyny ja mä olin raivoissani. Eikä hän koskaa osannu selittää miksi hän niin teki. Pian tuon tapahtuman jälkeen Linda sit nappas hänet itselleen ja olin pitkään vihainen mut en mä kauaa voinu olla. Sillä olihan he ainoot mun frendit joiden kaa mulla "oli" hyvä olla. Joten meidän sekoilut jatkui. Sit aloinki pyörii yhden Mishan kaa pari pv mut se loppu lyhyeen. Tulin raiskatuksi 3.12.2005 ja Misha tunsi sen tyypin. Hän ei kai tahtonu uskoa että hänen frendeistään kukaan voisi koskaan tehdä mitään vastaavaa. Siitä sitten sain vaa lisää potkuu alamäkeeni, sekakäyttö ja pössyttelyt jatkui, kyttien kaa oltiin tekemisissä ja paljon. Mutsi halus mut kotiin koska pelkäs kai miten mun viel käy, isäki yritti saada mua kotiin mut sit mie teinkin katoamistempun hetkeksi. Jouluksi menin sit kotiin ja siel sit tapeltiinki kunnol et meenkö takas lahteen vai jäänkö haapavedelle. Hetkeksi pääsin takaisin mut sit jäin kii että mua ei juuri koulussa enää näe ja sit tulikin muutto takaisin haapavedelle äidin luo.
Jouduin äidillekki maksaa 100e vuokraa et sain asua siel, mut ei se enää kyl ollutkaa mun koti, ei se koskaan ole tainnut ollakkaan.
Yritin käydä 10-luokan verkossa loppuun ja isä yritti valvoa että teen hommani mut en mä kovin hyvil arvosanoil pärjänny sielkää.
Terapiaa kai harkittiin mut kieltäydyin ja tulevat oikeudenkäynnitkin pelotti, sillä en siihen maahamuuttajaan olisi enää halunnut tavata. Käräjäthä me voitettii mut hovioikeudessa me hävittiin vaik se jätkä muutti lausuntojaan ja valehteli siel, stna mulkvisti, pilasit mun elämän!
Aloin sit käydä jotain nuorten työpajaa koska enhä mä saanu lusmuilla ja miettii mitä mä haluan vaa mun oli tehtävä jotain. Sitäki kesti tovin ja tapasin sitten yhden Jannen. Ruvettii olee hydessä. Pääsin Jyväskylään opiskelemaan ja hän muutti kanssani sinne. No, ei sielkää kaikki iha hyvi menny. Jätkä petti mua ja viel erään tietyn ihmisen kanssa ja koska olen vannonu että en hänen nimeään tääl sano ni jätän sen nytkin pois. Yritettii me kyl korjata välit mut joo, perse edellä puuhu. Muutettii hetkeksi sen porukoille Kärsämäkeen kunnes saatiin oma asunto keskustasta. Hetken meni hyvi mut pian me alettii vieraantu ja olee ennemminki kämppiksii toisillemme ja se vissii jostain suomi24:sta pokas ittelleen uuden muijjan. Mä taas, no mie sit ihastuin naapuriini Mikko oli hänen nimensä. Muutamii vuosii oltii yhdes vai oltiinko me vaa vuosi,en muista. Mut seki tarina sai ikävän lopu jota en tahdo muistella.
Olinko viel tossa välis kuivilla? No,paskat! Mä olin edelleen itsetuhoinen ja mun masennuskin diganosoitiin todella pahaksi. Ennen Mikkoa mähä kävin katkollakin. Oikeesti mä hain itte ittelleni apua. 
Mä olin vetäny elämäni kirjaimellisesti pohjamudasta pohjamutaan, lääkkeil sekoiluu ja viinalla sekoiluu, viiltelyy ja itsemurhayritykset.
Sit yksi aamu otin puhelimen kätee ja soitin itkien isälleni et mun elämä ei voi enää jatkuu näi. En mä voi herätä aamulla ja ekana ajatella onko bissee tai vodkaa tai tabuja, mä oikeesti menetän viel henkeni. Isä kuulma ties kokoajan mitä mulle oli tapahtumassa mut ei voinu puuttuu asiaan ja syy kai oli se et se ties mun suuttuvan vaa enemmä ja enemmä, halusi kai odottaa että mun omat silmät aukenee.
Nii sitä sit lähdettiin Ylivieskaan Visalaan, piti olla vaa 2vk jakso mut tuliki 5kk jakso. Eka kyl tosin olin viikon ja lensin pellol... Syys yksinkertainen, en pitänyt omastahoitajastani jonka kanssa tosin jouduin sen 5kk käymää läpi. Se oikeesti itki vähä väliä ja sääli mua ja mun elämää, ihmetteli ääneenki kui mä voin ees olla elossa enää. Ei ihan fiksuu käytöstä siltä eukolta.Siit osastoreissusta en paljoo haluu muistella mut Jampan mä haluun aina muistaa, siinä oli mun tukipilari <3
Tosiaan, vappuna sit pääsin pois ja äiti haki miut ja mentii sen liikkeen 5w bileisiin ja joo tää likka joi kyl mut ei enää samalla tavalla kui ennen. Hetken aikaa mul meni oikeesti hyvin. Sit tuli Mikko mun elämää. Oli meil hetkemme mut oli meil helvettikin. Muutin sit pian kärsämäellä omilleni ja siit se sekoilu sit taas lähti. Ryyppäämistä ja lääkkeit...
Sit muutkinki takas haapavedelle omilleni. Ei ehkä elämäni fiksuin veto. Äidillä oli uus mies ja tällä miehellä on idiootti veli sanotaa näin ja kutsutaan häntä nimellä Pera. Peran kaa tuli sit vietettyy aikamoinen kesä, se sääti mun plus öö en oikee tiiä oliko se nykynen vai ex vai mikä harakka lie olikaa mut nii. Sen kaa tuli dokattuu, pössyteltyy ja vähä kaikkee muutaki. Jopa vedin kunnon yliannostuksenki ku olin taas saanu kaikesta tarpeekseni. Sit tapasin Juhon, alkuun vaikutti kaikki hyvälle mut se kaikki oli valhetta. Muutettiin Suolahteen jossa helvetti sit pääs irti. Se jätkä hakkas mua, nakkeli seinään, yritti kuristaa hengiltä jne. En mä kehannu skoleen mennä naanamustana. Lääkäreille selittelin et olin kaatunu rappusissa tai millo liukastunu kylpyhuoneessa kunnes yhtenä iltana murruin ja kerroin lanssi kuskille totuuden. Silti en osannu siitä enää irroittaa. Jonku aikaa jaksoin sitä sekoilua ja ihme säätöö mut sit muutinki omilleni. Yritin rakentaa elämäni uudelleen ja aloin käydä terapiassa taas. Kerranki oli kiva terpatti, se kuunteli ja ymmärsi mua. Neuvo muuttamaan omilleni ja jättää se jätkä taakseni. Olin saanu suolahdessaki muutamia kavereita mut en mä heihin luottanut. Kai olin jo tuossa vaihees elämää oppinu et ihmisiin ei ole luottamista, ei sitten mitenkään päi. Meni pari kk ja en kuullu Juhostakaan mitään ja hyvä niin mut sit se prkl paskiainen ilmestyi ovelleni. Sai puhuttuu ittensä takas mun elämään tai no niin luulin kunnes kävi ilmi että sil oli säätöö mun entisen luokkakaverin kanssa. Seki ilmeni mulle baarissa ku oltiin porukalla siel. Siinä tuli mun lopullinen raja vastaa. Kui mä saatoin olla niin tyhmä, uskoo ja luottaa aina kerta toisensa jälkeen ihmisiin. Miksi mä en vaa ottanu opikseni? Sit tein jotain mikä meinas olla peruttamatonta. Vedin purkillisen unilääkkeit, rauhottavia ja ties mitä ja viinaa vaa lisää niiden kaa. Entinen luokkakaveri plus naapurini soitti lanssit ja mä jouduin teholle. Teholla herätessäni nään jonku hoitajan kasvot joka kysyy mikä mun vointi on ja et hiiltä pitäisi juoda. Katoin vaan vihaisena ja sanoin "vittu, mä oon vielki tääl", mä oikeesti en olisi halunnut herätä enää tähä pahaan maailmaan. Tappelin pari tuntia lääkäreiden ja hoitajien kanssa et ne päästi mut lähtee kotiin, tiesin että on olemassa lomake jolla ne voi päästää mut menee. Äitiki soitteli sinne ku Juho oli sille soittanu ja kertonu et mut viedään teholle, paskiainen. Seki vaa huus mulle puhelimessa ja mä lopetin puhelun siihen ku sanoin "älä huuda,mä en jaksa nyt tätä" ja löin luurimen korvaan. 
Kun pääsin takas kämpille, entinen luokkakaveri oli vastas ja antoi vaa avaimet ja mun lompakon käteen ja hävisi paikalta. Seuraavana päivänä menin käymää Juhon luona kun kuulma oli niin huolissaan miusta ja mä sit menin sinne dokaa, tosin mikään ei noussu mul päähä,kiitos hiilen. Sit pysyttelinki pari päivää ihan omis oloissani ja mietin kaikkee. Tein hetkellisen sovinnon äidin kanssa ja juttelin isänki kanssa. Sit vaan tein päätöksen et etin asunnon Jyväskylästä ja lähen sinne,aloitan ihan alusta kaiken. Ei enää mitää typerii itsemurhayrityksii, ei enää kusipäisii jätkii elämääni. Nyt vaa keskityn itteeni. Sehä sit meniki hyvin. Muutin pian sen jälkeen Jyväskylään, sain mahtavan kämppiksen ja sain paljon uusia ystäviä. Ongelmiaki kyl tuli ja niiden seuraamuksia muutin sitten omilleni. Sanotaan näin et eninen vuokranantaja yritti kusettaa lisää rahaa. Se ukkeli oli muutenkin pimee! Rynnii välil omil avaimil sisään jne... 
Sit pian tapasinkin entisen aviomieheni Antin. Tavattii irc-gallerias ja ruvettiin juttelee. Pian sit tavattiin ja no, se johti moniin uusiin tapamisiin ja siihe et muutin Joensuuhun. Olin kyl ennen häntäki miettiny sinne muuttoo ku oppisopimuskiinnosti ja nuoriso-javapaa-ajanohjaus kiinnosti ja siel olis zäänsei siihen. Pari vuotta oltiin Antin kanssa yhdessä ja kuukausi naimisissa. sit hommat vaan kaatu. Vieraannuttiin toisistamme näin nätisti sanottuna. Oon tähänki mennes puhunu kaikista existäni aika kiltisti, jättäny mainitsemasta että pettivätkin ja osan jättäny kokonaa mainitsemasta. Ollu muitaki sekakäyttäjä exiä ja hakkaajia mut oon päättäny heidät unohtaa.
Tosiaan, avioeron jälkeen mul oli jotain tooosi epämääräsii säätöi, en koskaa ollu onnellinen heidän kanssaan ja olin aika surullinen.
Sit tuli kesä ja Lotta kysy et miten olis jos lähtisinki Jussina Nummeen ja hetken mietittyäni sinne mä lähdin ja sitä en tuu koskaan katumaan, sielä tapasin nykyisen rakkaani Riston <3
Vaik mulla ei vielkää mee iha sillee 100% hyvin, mä kamppailen syömishäiriön kanssa mut alkaa näyttää et mä annan sille sairaudelle köniin ku se mulle, kärsin masennuksesta vielki mut en enää niin pahasta. En viiltele enää enkä suunnittele itsemurhaa. Tietty on päiviä ku voisin vaa jäädä sinne sänkyyn ja itkee mut sit ku muistelen mistä kaikesta mä oon selvinny, nousen ylös ja alan potkia elämää takaisin perseelle, joskus kosto on se suloisempi tapa ;D
Ainii, kuis mä oon edelleen hengis? Heh, minkä pahan tappaa jos paha ei siihen itsekkään ole kyenny, tääl sitä ollaa ja taistellaan takaisin.

Kiitos kuuluu mun ihanille ystäville jotka tiiäette mun tarinan kokonaisuudes, kiitos ku ootte jaksanu olla aina mun tukena. Kiitos Enni ku et koskaan antanu mun vajota uudelleen pohjalle, oot mulle rakas <3 Kiitos Ristolle et oot näyttäny mull et elämä voi olla onnellistaki ja pienistäkin asioista voi iloita ja kestätä mun kiukuttelut ja sekoamis vaiheet ja okei sen pellen puolenki, rakastan sua aina <3

Btw, oon ollu kuivilla vesil tovin, kyl mä dokaan mut muut mä oon jättäny taakseni. Keskityn vaa itseeni ja treenaamiseen, ystäviini ja rakkaaseeni <3

XOXO



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti