Mietteitä

Oon huomannu että en ole ollu kauheen onnellinen viimeaikoina, motivaatio treenaamiseen vähä hiipunu mutta toivotaan että tulee takaisin, pientä takapakkia tullu painossa.

Uuden treeniohjelmanki sain tuossa viikko taaksepäin ja olen päässyt jo testailemaan ja ai saakeli ku siin perse,kädet ja reidet kärsii! :D
Ilona on ihana zemppari joka saa miut lähtee aina salille vaikka itse olisinki sil tuulel et mikää ei jaksa kiinnostaa ja olis valmis heittää hanskat tiskiin.

Syy taitaa olla itsellä tiedossa miksi näin...

Oon alkanu vertailemaan itseäni Riston naispuolisiin kavereihin / tuttuihin.
Ne kaikki on niin langan laihoja ja hyvässä kunnossa. Omistavat pitkät sääret, kauniin ihon jne.
Tunnen itteni heidän seurassa lihavaksi ja kömpelöksi.
Välil mietin, mitä Risto oikeesti näkee minussa, miksi se on miun kaa vaik se vois saada parempaa ja kauniimman ku miut.
Tietty osa heistä jopa ihan avoimesti flirttaileeki Ristolle ja se tuntuu pahalle kun hän antaa sen tapahtua.
Mie jopa oon alkanu toivoo että mieki haluun olla sellainen, laiha ja nätti. Enkä tälläinen pullea ja kömpelö ja epäonnistuja kaikessa.

Tietty Risto on sanonu että miun ei tarttis enää laihduttaa, ei olis koskaan tarvinnutkaa mut ne sanat ei tule vakuuttavasti, ei se koskaan edes niin sanoessaan katso minuun päi vaa sanoo sen niin ku ohi mennen jolla ei olisi merkitystä.

Miksi tunnen näin? Miksi tunnen että en ole riittävä?

Vaikka kuinka vertaan ennen ja jälkeen kuvia, vaikka näen kuinka suuren duunin olen tehnyt, silti peilistä katsoo se vanha minä, se joka oli hurjan ylipainoinen mutta onnellinen omalla tavallaan. Ei stressannu mitä syö, miten liikkuu, miten juo jne.
Miksi minä nyt olen sit muuttunut sellaiseksi stressipalloksi?
Siksi että haluaisin olla niin kui ne naiset lehtien kannessa, siksi joita Riston naispuoliset kaverit ja tutut on jotta hänen ei tarvitsisi hävetä minua?
Onko tää menny hiukan yli jo? Onko tästä tullut minulle enmmän pakkomielle kuin nautintoa?

Jos paino on jostain syystä noussut, olen vihainen ja vaivun epätoivoon. Alan haukkua itseäni ja syön paljon vähemmän kuin pitäisi jotta saan painoni takaisin alaspäin menemään.

Mutta eihän rakkaus katso sitä minkä kokoinen olet vaan millainen olet sisältä päin. Niihän moni sanontaki menee "Moni kakku päältä kaunis mutta sisältä läpi mätä", miksi en saa tätä omaan päähäni taottua?
Miksi tiiän että teen kropalleni välillä hallaa ja annan sen silti tapahtua?

Tietty rakastan liikuntaa ja tykkään käydä salilla mut tosiaan se motivaatio on alkanut kadota, olen alkanut unohtaa miksi teen tätä ja alkanu enemmä stressaa sitä mihi suuntaan painoni on matkalla.
Miksi en vaan osaa ottaa rennosti?

Viime viikolla jäi ryhmä tapaaminen välistä keskiviikkona kun oli lihakset niin kipeenä, cirkuit taas sen takia että lähin Ilonan kanssa salille. 

Mietin että pelkäänkö että en edisty samalla tavalla kui muut painonpudotus ryhmässä, pelkäänkö että olen epäonnistuja ja Ilkka pettyy minuun?

Ahdistaa niin paljon että en välillä tiedä miten päin pitäisi olla, en saa oikeen nukutuksiaan ja jos nukahdan, näen painajaisia kaikesta niistä missä olen epäonnistunut.

Miksi en voisi kuulua niihin jotka onnistuvat? Edes kerran elämässäni?
Miksi juuri minä synnyin siihen rooliin jolla ei tunnu olevan mitää tarkoitusta elämällään?
Miksi oikeasti tunnen näin kaikkia asioita kohtaan?

Tää tunne oikeasti saa minut tuntemaan oloni surulliseksi ja masentuneeksi.
Haluaisin kerranki olla se voittaja, se joka pääsee maaliin kerrankin tavotteissaan.
Voisiko elämä kerranki suoda tämän minulle?

Nyt kahvia ja kohta salille, huoh...
Mikä minussa on vikana?

XOXO