Oon viimeaikoina enemmä ja vähemmän tippunu omiin ajatuksiini ja en oikeen saa edes omista ajatuksistani kiinni.
Tavallaan olen jostain huolissani ja tavallaan en, tavallaa jokin painaa mieltäni ja tavallaan taas ei.
Oon ollu hiukan tavallista kärttysämpi ja väsynytki.
Liekkö johtuu tästä painonpudotus projektistani.
Jos rehellisiä ollaan ni tuntuu että mun elämä viimeisen vuoden aikana on vaa pyöriny siinä että pääsisin siihen 65kg joka olis mulle se ihanne paino ja nyt oon aikas lähellä sitä.
Muutama asia mua tässä asiassa on alkanu mietityttää.
Ensinäki se että nyt kun kiloja on lähteny se -40kg joka on oikeesti hienoa mut sit vatsanseudulle on jääny löysää nahkaa josta kovasti haluaisin päästä eroo koska aina kun katson itseäni peilistä se muistuttaa minua siitä millainen olin joskus ja se alkaa masentaa.
Mut sit taas lääkärille mennä siit juttelee pelottaa, entä jos hän onki sitämieltä että en oo tehny tarpeeksi töitä sen eteen että pääsisin nahankiristysleikkaukseen tai jos pääsenki ja koko homma kusee ja saan taas lisää arpia vatsaani, ottaen kuitenki huomioon että mulla on jo kaksi helvetin isoa ja rumaa leikkausarpea.
Jotku tietty sanovat että ne on vaa sota-arpia elämästä ja mie oon vaa potkinu elämää takasi perseeseen.
Välil mietin et miksi mä teen tätä, miksi mä laihdutan, miksi en ole tyytyväinen kehooni ja itseeni. Miksi en ole itsevarma ja mistä tää kaikki epäilys iskee yhtäkkiä, juuri lähellä maaliviivaa? Kuuluuko se vaan tähän kaikkeen et välil pysähdytään miettimään ja epäilemaan kaikkea ja sit joskus tää kaikki epäilys katoaa?
Mun pitäs oikeesti hyppii riemusta kattoon, mä oon tehny pirusti duunii mun kropan eteen, mulla on ollu ihan sairaan mahtavat tukijoukot ja helvetin hyvä valmentaja Ilkka Santahuhta joka potkii kyl niinäki päivinä perseelle ku ittestä tuntuu et enää ei jaksa, on vaan loppu. Siin oikeesti on ihme mies! Iha sama millä tuulella sä oot ku meet häntä tapamaan ni pelkästää se että astut samaan tilaan missä hän on ni päivä muuttuu heti paremmaksi. Mistä ihmeestä se vetää kaiken sen positiivisuutensa? :D
Oikeesti, siis mietin tässä vaa et kuis monesti oon heränny vääräl jalal ylös ja raahautunu PT-tapaamisiin ja sit sen jälkeen oon ku eri ihminen, MONESTI!
Kaikki sen positiivisuus ja zemppaus ni ne tarttuu ja siksi voin niin lämpimästi suositella häntä kaikille!
Oma rakaski jaksaa zempata mua kokoaja ja joo, koittaa se jaksaa kestää nää mun kiukuttelutki kun niit välil iskee, varsinki jos epätoivo iskee kun paino ei liiku mihinkää ja oon oikeesti helvetin moinen ärripurri. Mut kaikesta huolimatta, tiiän että hän rakastaa mua, toivottavasti :D
Mut nyt vaa on ollu tällänen ihme fiilisi, en saa oikeen öisin nukuttuu, huimauskohtauksia ollu enemmä ku 1-2 kertaa päivässä vaikka syön ja juon tosi hyvin, vedän vitamiineja jne. Lääkäri ei todellakaan vieläkään houkuttele minnuu. Jotenki oppinu pelkää niitä.
Eli en tiiä missä vika, syön hyvin ja liikun säännöllisesti mutta miksi moiset oireet?
Tuntuu et mun pää on vaa posahtamassa jonnekki O___o
Tiiän vaan sen että ku saavutan sen 65kg painon että alan kiinteyttää kroppaani enemmä ja toivon että Ilkka on silloinki PT:näni, sillä hän on eka jonka kanssa tuun toimee ja saadaan tuloksia aikaiseksi.
Mut entä sit ku kroppaki on kiiteytetty, entä sen jälkeen? Ei mitään hajua, olenko silloinkaan tyytyväinen itseeni?
Nyt taidan lähtee juomaan teetä ja ihmettelemään maailmaa, aamulla jälleen salitreenit kutsuu ja sit olisiki lepopäivä ja ryhmän tapaaminen illal.
XOXO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti