Oon alkanu miettii olenko Ristolle enää se oikea, riitänkö hänelle sellaisenaan kuin olen, pysyykö tää meidän juttu enää oikeen kasassa vai ollaanko oikeesti alettu etääntyy toisistamme niin paljon että ei enään edes oikeen tunneta toisiamme.
Kaikki yhteinen kadonnut, Risto sanoo että ei sitä aina tarvii yhdessä tehdä mitään ja tarviiko mitään yhteistä edes olla, voi se suhde toimia ilman yhteisiä juttuja.
Ei, ei minusta. Minusta jokaisessa suhteessa kuuluisi edes pari yhteistä juttua olla jota tehdään yhdessä. Edes se yksi yhteinen harrastus mut ei meil oo.
Mie käyn mielelläni salilla ja lenkillä jopa talvisin. Risto lähtee lenkille enimmäksee vain kesäsin ja syksyisin, talvisin ei missään nimessä kun muka liian kylmä. Mie pelaan mielelläni korttipelei ja lautapelei, niitä vanhoja lautapelejä, Risto yllättäen sanoi ettei välitä niistä.
Mitä siis Risto tekee, käy sillon tällö pelaa isänsä ja veljensä kanssa sulkapalloa, pelaa tietokoneella tai puhelimella. Kesäsin se käy kalassa ja frisbeegolfaa ja mie joskus lähen sen mieliksi mukaan vaikka en itse niin siitä välittäisikään. Mut tekeekö Risto miun suhteen poikkeuksia? Ei, ei ilman kauheaa sotaa jos edes silloinkaan.
Alan vaan olla hiukan turhautunut tähän kaikkeen.
Ainoo mitä tehää yhdes on ehkä kerran 3kk sisää käydää leffas ja kahvil, whoo...
Eli varmaan ymmärrätte pointtini miksi alan turhautuu....
Olis vaa kiva saada se alku huuma takaisin, se ku tehtii yhdes paljon kaikkee ja kaikki oli niin ihanaa ja mahtavaa ja Risto huomioi minuaki enemmä, voiko sitä aikaa saada millää enää takaisin vai onko ne vaa muistoja? Joko näin vuoden sisään se pirulaisen parisuhden arki tulee esiin vai onko peli menetetty kokonaan? Ollaanko oikeesti vaa nii kasvettu erillemme? Miten tän kaiken voisi viel pelastaa vai taistelenko yksin tuulimyllyjä vastaan?
Muutenki tää viikko on tuntunu kauheen yksinäiselle. Kaikilla menoo jossain ja Risto no niin ku jo kerroin, nörtteilee omis maailmoissaan. Saa välil miettii et oiskoha hänki onnellisempi jonkun toisen kanssa kuin minun kanssa.
Oon koko tän viikon yrittäny vaa paeta omia ajatuksiani treenaamal hulluna salilla.
Tosiaan 13.1 miulla oli Ilkan kaa kunnon rääkki treenit ja nautin vaik sattu ihan hulluna ja välil teki mieli vaa juosta oksentaa mut kai oon itsetuhonen ku kestän sen ja haluan kestää. Tavallaa saa sen kaiken sisäisen kivun fyysiseksi ja unohtaa kaikki paska mitä pääs menee. Kaikki ihmissuhdeongelmat, ongelmat itsensä kanssa, kaiken ja keskittyy vaa purkaa kaikki ne energiat treeniin. Päätin nyt aloittaa uudellee torstaisin sen circuitin, edes kerran viikos sellanen rääkki itselle et oksat pois. Joku huutaa sulle et jaksat ja anna mennä. Edes kerran viikos sais olla ylpee itsestään et mie tein sen, mie kestin sen!
Mut tosiaa lauantaina 14pv tais salil vähä venähtää...
Piti tehä vaa crossfit woodi ja rinta,-olkapäätreeni mut ku oli vähä virtaa ni päätin tehä viel vähä jalkoja ja ku sain ne tehtyy ni ajattelin et miksi ei tehä viel vatsat siihen lisäksi ku energiaa on. No, kaikkeen tohon meni 2,5 tuntia ja enkä tuntenu edes olooni väsyneeksi, olisin vaa halunnu jäädä sinne ja treenaa lisää. Tai sit totuus oli vaa se että en vaa halunnu tulla kotiin istuu sohvalle ja tuijjottaa telkkarii.
Kuten Risto aina sanoo "Jos kaipaat tekemistä, keksi itsellesi, ei sen tarvii aina olla yhteistä"....
Mut jotain ihanaa tällä viikkoo on tapahtunut!
Lauantaina maailman ihanin ja rakkain ystäväni kävi kylässä ja kertoi aivan mahtavan uutisen jonka ansiosta hymyilin koko päivän! Hän muuttaa Jyväskylästä Poriin <3
En malta millään odottaa että hän on tääl, rakas Enni <3
Ens viikko tulee olee todella tiukka. Ma-Ke salitreenii, To circuit ja Pe-La salitreenii ja todella tiukka ruokavalio.
Kiitos näiden ihanien menkkojen ansiosta en ollut tällä viikkoo laihtunut yhtään vaa olo on ku milläki fucking pullasorsalla mutta ens viikol painetaa niin täysil ku vaa voidaan. Ei anneta kenenkää estää tai tulla tiel, jos tulee,ajetaan se pois.
Mie oon päättäny et 5,5 viikkoo tuun kestää ja tuun voittamaan. Ei sitä ihanne kroppaa saada ilman kunnon rääkkiä ja mulla ku siihe on viel matkaa mutta aika kuluu loppuun.
Mutta mahtavien tukuijokkojen ansiosta tuun pääsee maaliin.
Ainaki Ilkka tulee potkii mua nii paljon eteenpäin et huh huh.
Voin sanoo et vihaan mut lopussa sanon rakastavani sitä olotilaa mikä siit tulee, se on vaa jotenki nii ihanaa. Parempaa kui huume tai alkoholi tai suklaa. Se ku joka ikinen lihas huutaa, suhu koskee ja tekee jopa pahaa mut se tunne, se on se voittaja olo ;)
Ehkäpä ensi kerral ku treenaan Ilkan kanssa ni voisin pyytää sitä ottaa vähä kuvia mitä me tehään jos muistan, en usko näyttäväni niis kauheen hehkeel mut ei sil oo välii :D
Mut näihin tunnelmiin ja ihmeellisiin sekaviin fiiliksiin päätän tämän kirjoitukseni.
Palataan taas ensi sunnuntaina!
XOXO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti