tiistai 12. toukokuuta 2015

Ilta postaus

No, aamusesta postauksesta nous sitten haloo Facebookissa ja joo, ymmärrän ollaan huolissaan jne jne. Mut painostamalla miut saa vaa raivostuu. Nyt sitten hiukan vasten tahtoani joudun huomenna käymään Akuttiasemalla eli joku fucking mielenterveystoimistolla ja selvittää mikä mun tilanne on ku en oikeen nuku ja sit ku ruokailut tökkii. Lääkityksiin en suostu, ne sekottaa vaa polloa enemmän ainakin mulla.

Ja onhan se kiva ku tullaa sanoo et ollaan huolissaan mut onko se pakko huudella yleisesti kaikkien kuullen? Nice, nyt sit tyylii kaikki jotka mun facebook juttui lukee tietää että kysees on syömishäiriöstä. Se et millainen, en osaa sano. En ahmi, en syö juuri koskaa herkkujakaan, en kyl muutenkaan juuri syö kun pelkään lihoavani. 
Joo, ja tiiän, korppa voi joutua säästöliekille jos ei syö oikeen mut en mä voi itteeni väkisin pakottaa ja olla sitten tuol taas oksentamassa. Joskus tuntuu että ne jotka niitä neuvoja yrittää antaa, eivät oikeesti tiiä millasen asian kanssa kamppailen. 
Jos mussa olis joku katkasia jota vaa painamalla muuttuisin ns. normaaliksi ni enkö olisi painanu sitä jo?

No, miksi hermostun kun apua pitää hakea? 
Koska koen että pärjään tän asian kanssa ihan ite, koitaa ymmärtää itsekki että mulla voi olla ongelma, saada se aika itselle oikeasti myöntää se että on sairas. Se että kirjoitan sen tähän on vaan sanoja muiden joukossa. Voin sanoa sen sinulle päin naamaakin mutta en tarkoita sanojani. En tiedosta sanojeni totuutta koska suljen silmäni ja korvani asialta. En jaksa ruveta käymää tätä sotaa nyt. Mun voimat ei vaan nyt riitä siihen.... 
Joten pliis ihmiset, koittakaa nähä tää munkin silmin!
Tässä on hiukan muustakin kyse kun vaa painonpudotuksesta.

Kuten joskus kerroin, mun elämä ei ole tosiaankaa ollu ruusuil tanssimista ja enkä vieläkään avaudu ihan kaikesta mitä mun menneisyydes olen tehnyt.
Mun mieltä painaa nii moni asia joista haluaisin puhua ja olen iloinen että olen voinut niistä avautua Mertsille ilman että se tuomitsee mun tekoja. Kiitos sulle siitä muru <3

Nyt tälläkin hetkellä olen ottanut ison harppauksen taaksepäin ja palannu tiettyyn kuvioon takaisin jotta saisin asioitani kuntoon. Ei, en ole ylpeä,häpeissäni enemmän. Mut joskus ihmisen on tehtävä se mitä hän voi tehdä. Voitte vaa arvailla mistä puhun ja mitä tarkoitan, en ala siitä sen enempää avautumaan. 

Ainoa mitä pelkään on se että saanko enään itseäni takaisin, sitä joka oikeasti hymyilee ja on onnellinen sekä tasapainossa vai tuleeko minusta pikku hiljaa taas se sama tyttö joksi muutuin 16-vuotiaana. Kylmä, tunteeton, välipitämätön ja ennen kaikkea yksinäinen. Vai siksi kun ei uskalla ketään lähelleen päästää, ei ketään uskalla rakastaa. Sillä kaikki ihmiset haluaa vaa pahaa ja satuttaa. Ei missään nimessä tunteita saisi näyttää. Jonka katseessa ei ole elon merkkiä, on ilmeetön ja julma muita kohtaan vain pitääkseen oman suojamuurinsa kasassa jotta kukaan ei tulisi siitä läpi, jotta kukaan ei näkisi sitä tyttöä joka on vankina muurien takana.

Eli, ennen ku alatte saarnaa toisille, miettikää hetki. Miettikää oikeasti! Te ette tiiä kaikkea, ette taustoja kunnolla, ette tiiä kuinka vaikeaa on voinut olla. Se että avaudutaan ja kirjoitetaan blogiin ongelmia ei tarkoita että niitä pitää käydä läpi julkisesti jossain, se loukkaa, se satuttaa! Jos oikeasti välitätte, te kerrotte sen yksityisenä ettekä tuolleen kuten muutamat teki.

Olen pahoillani heille jotka tätä nyt lukevat ja jos otatte nokkiinne ja tunnistitte itsenne niiksi huutelioiksi, asettakaa itsenne minun kenkiini. Koittaka ymmärtää miltä se minusta oikeasti tuntui ja oliko kovin fiksu veto....

XOXO




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti